Viisi vuotta sitten ostin mummo-huumassani valoporon, vaikka valohahmoista en muuten välitäkään. Toivoin silloin, että siitä tulisi eräänlainen joulumerkki, sellainen, josta pikkurengin kanssa voisimme jutustella, että onko se jo paikoillaan.
Tärkeä se on ollutkin, mutta tänä vuonna, kun veimme sen kesäkeittiölle, kaksi pätkää valoletkusta oli pimeänä. Harmi. Ehdimme jo hankkia tilalle uuden, pienemmän poron, mutta sitten esikoinen keksi, että jospa sen vanhan voisi kuitenkin vielä korjata. Ja toden totta, tarkemmin tutkittuna, sehän olikin vain rautalankakehikkoon kiinnitetty valoletku.
Niinpä hän viikonloppuna haki Taloustalosta parilla kympillä uuden letkun, otti varmuudeksi kuvia poron rakenteesta ja purki kaverinsa kanssa aikaisemman pois. Nippusiteillä sekin oli kiinnitetty metallirunkoon.
Ja sitten uusi paikoilleen. Kuuden metrin letku oli juuri sopivan kokoinen. Häntä jäi enkä hippusen pidemmäksi, mutta sehän ei ainakaan huono asia ollut.
Kunhan pikkurenki tulee seuraavan kerran käymään, täällä odottaa iloinen yllätys: Kesäkeittiössä, tallilyhtyjen alla, seisoo entistä ehompi, rakas valoporo.
Oli siis aihetta juhlaan. Kiitos!
Riitan puutarha ja mummolan riepumatto 