Pikkuväestä Muumilaakson Jäärouva on aina yhtä jännittävää katsottavaa. Melkein yhtä jännittävää kuin Mörön tarinat. Kuinka ollakaan, mekin saimme Jäärouvan vieraaksemme juuri sopivasti silloin, kun piti lähteä hakemaan lapsosia mummolaan viikonlopuksi. Jo edellisenä aamuna järven takarannalla oli hiukan jäätä,
mutta perjantaina oli reilusti pakkasta ja koko kotilahti oli saanut peitteekseen jääkannen.
Lauantaina rannan jää oli jo niin vahvaa, että sitä voitiin lähteä katsomaan. Oho! Ei tuonne enää katiskaa voinutkaan heittää! Miten se rapukin nyt selviää?
Pikkupiialla ei viime talvesta juurikaan muistoja ollut, joten kaikki oli yhtä suurta ihmettä. Sekin, että kun pappa kairasi reiän, alla oli vettä, jota voi kepillä tökkiä.
Hiutaleita hipsutteli juuri sen verran, mitä ensimmäisissä lumileikeissä tarvittiin. Pikkupiika ajoi toista konetta ja pikkurenki etukuormaajaa ja niin tulivat kasvimaan käytävätikin kuntoon.
Sunnuntaina kymmenen asteen pakkanen jatkui edelleen, mutta meitä se ei pelottanut. Mummi oli bongannut kirpputorilta pikkupiialle ihanat, vaaleanpunaiset luistimet ja niitähän oli tietenkin sovitettava moneen kertaan.
Sitten jäälle. Pikkurenki on jo aikamoinen mestari, ensikertalaista täytyi vähän autella.
Hauskaa oli! Lunta oli juuri sopivasti polkujen auraukseen
ja riemunkiljahdukset kuuluivat varmaan kanalaan saakka.
Rati riti ralla, kiitoksia halla!
Riitan puutarha ja mummolan riepumatto 
Oma luistinrata on ihanuutta lapsille! Noista päivistä kaikista kertyvät lapsuusajan lämpimät muistot. Rakennatte niitä suurella sydämellä!
Kiitos, Tita, lämpimistä sanoistasi! Tällainen jättisuuri luistinrata on harvinaista herkkua meilläkin ja jää tosiaan muistoihin, omalta lapsuusajaltanikin.