Lauantaina oli täysikuu ja kun pilviäkään ei juuri ollut, päätimme odotella oikein urakalla tuota kaunista näkyä. Kahdeksan jälkeen se sitten alkoi kurkistella järven toisella puolen, metsän korkeimpien puiden takana.
Kuun nouseminen on aina yhtä upeaa katseltavaa ja varsinkin, kun on kyse täysikuusta.
Syyskuinen täysikuu tekee oman sydämeni kuitenkin aina yhtä ahdistuneeksi. Se tulvahtaa silloin, joka vuosi, liian täyteen muistoja, kaipausta, surua. En saa mielestäni pois sitä näkyä, kun seitsemän vuotta sitten, juuri tähän aikaan, työnsimme isää pyörätuolissa naapuritalosta meille saattohoitoon. Tuo sama kuu loisti järven takana valaisten hämäriä pihapolkuja. Rakas, surullinen isä, hentona ja hauraana, surullisia me kaikki. Isä oli juuri soittanut minulle ja pyytänyt tulemaan heti apuun. Ruoka ei maistunut, mieli oli paha haavoittavista sanoista ja äiti oli pakottanut kuitenkin syömään raskasta lihakeittoa. Äidin lähtösanat kaikuivat matkalla korvissani: ”Vai oikein aiot mannapuuroa sille vielä keittää!” Silloin emme lainkaan tienneet, että Alzheimerin tauti oli muuttamassa äidin persoonallisuutta: Ystävällisestä ihmisestä tuli epäilevä ja ilkeä meitä läheisimpiä kohtaan.
Isän elämä jatkui silloin vielä muutaman viikon, äidin kolme vuotta. Nyt molemmat lepäävät rauhassa nurmen alla. Syyskuun täysikuu loi katseensa sinnekin, pihakuusista leikattujen oksien, kanervien ja kynttilänliekin ylle.
Toivottavasti aika joskus kultaa tämänkin surullisen muiston.
Riitan puutarha ja mummolan riepumatto 
On se läheisille raskasta jos varsinkaan ei tiedä siitä sairaudesta.
Taivaassa kuitenkin muutumme kaikki terveeksi. siellä odottavat meitä,
Siellä on minunkin äiti ja isä ja kaksi veljeä sekä nyt syksyllä muutti sinne siskoni, viikon sairauden jälkeen.. ( huokaus.)
Hyvää syksyä sinulle ja ihanalle perheellesi..
Kiitos, Sylvi. Kyllä siellä tosiaan isä ja äiti ovat nyt jälleen hyviä ystäviä. Monta surua on sinunkin elämässäsi ollut, voimia teille!
Muistot ovat joskus tuskallisia. Onneksi ne haalistuvat ajan saatossa ja hyvät asiat jäävät. Voimia kuutamoihin ja muistoihin!
Kiitos, Tita! Eiköhän tämäkin muisto vuosien saatossa haalene.
Ajan kuluessa ahdistus häviää, vain haikeus jää
Niin siinä toivottavsti käy.