Jokunen viikko sitten sain kokea jotain sellaista, josta olen haaveillut jo pitkään: Pääsin mukaan Savonlinnan oopperajuhlille. Keuruulta lähti puolen päivän jälkeen Matka-Mäkelän bussi mukanaan iso joukko iloisia ihmisiä. Mennessä poikkesimme ruokailemassa varsin erikoisessa paikassa: Rantasalmella Järvisydämessä. Olipa mahtava rakennuskompleksi keskellä aika lailla ”ei mitään”. Yrittäjien rohkea veto, jota kyllä kannattaa lähteä katsomaan ja sen palveluista nauttimaan.
Ruoka oli kerrassaan ihanaa ja näkemistä riitti vaikka muille jakaa.
Mutta matkanpää oli Olavinlinna, jossa seitsemältä alkoi Don Giovanni, pääroolissa Valtteri Torikka. Olen toki muutaman kerran käynyt linnassa matkailumielessä, mutta nyt sitten ensimmäisen (ja liekö viimeisen?) kerran olin – MINÄ siis – ihan oikeasti, todellisuudessa, tässä ja nyt, istumassa oopperajuhlien katsomossa. Uskomatonta! Sääkin oli mukava ja esitys totta kai nautinnollinen.
Mutta se tungos! Huh heijaa, olihan väkeä. Jos ahtaille käytäville ja pieneen lämpiöön tai suht pieniin vessatiloihin lähtevät väliajalla ne kaikki yli 2000 ihmistä, niin… Niinpä niin. Olisi kyllä ollut kiva siemaista kuppi kahvia, mutta kun puolen tunnin väliajasta meni ensin 15 minuuttia siihen, että meidän kohdaltamme ihmismassa alkoi edes hiukan liikkua ovea kohti, niin mitäs teet.
Siinä vaiheessa, kun isäntä uhkarohkeasti vihdoin seisoi takimmaisena vessajonossa, ilmoitettiin näytöksen alkavan kymmenen minuutin kuluttua ja meikäläisen pulssi alkoi kohota. Ehdittiin kuin ehdittiinkin istumaan ennen toisen näytöksen alkua, mutta tiukalle meni. Olisipa tullut vesipullo mukaan… Osa katsojista jäi suosiolla paikoilleen koko ajaksi, varsinkin ne kepin kanssa liikkuvat. Poistuessamme mietin, kuinka ihmeessä he selviävät tungoksessa epätasaisilla kiviportailla.
Kotona olimme aamulla kello neljä. Auringon kajo kultasi pilviä, kukko kiekui.
Katti-Rontti juoksi naukuen vastaan navetalta, aamun värit ja viileys tuntuivat maagisilta.
Oli mahtava reissu. Upea linna, hieno esitys, ikimuistoinen kokemus. Mutta ei yhtään tunnu siltä, että sinne joka vuosi pitäisi päästä. Olen suunnattoman iloinen, että Haapamäen elokuvat näyttää kerran kuussa jossain päin maailmaa oopperassa kuvatun filmin, jossa saa nauttia musiikista täysin rinnoin ja vielä kiireettömästi väliaikakahvit leivoksineen. Ei lainkaan huono vaihtoehto!
Riitan puutarha ja mummolan riepumatto 