Kotitiellä

Meille on keskustasta vajaa kolme kilometriä matkaa. Ensin on tiheämpää asutusta katuvaloineen, mutta loppuvaiheessa, taajama-alueen päätyttyä, alkaa peltomaisema ja ”Suolahen aukee”. Se on rakas sydämeni maisema, jota olen lapsuudesta saakka saanut katsella. Koulutieni, kotitieni. Välillä kauempaa tullen, välillä lähempää, mutta aina se kotitieltä on tuntunut. Ja nyt varsinkin, 25 viimeistä vuottani, se on ollut paluumuuttajan ihana, rauhoittava, rakas kotimaisema.

Pari viikkoa sitten kävelin kameran kanssa tien varsia tutkien. Paljon erilaisia perinnemaiseman kasveja, lapsuuteni kukkia.

Oli vaihe, jolloin itse levitin – äidin ehdotuksesta – kaunista lupiinia sinne, mutta se vaihe on nyt ohi. Lupiinit on vuosia sitten kitketty, tilalle on ilmestynyt vanhoja, tuttuja lapsuusystäviä:

Kissankelloja, koiranputkia,

apiloita,

pietaryrttiä,

kärsämöitä.

Järvi on rauhoittava, sen takana oleva metsä on rauhoittava,

kaurapelto on rauhoittava.

Ja tuolta pilkistääkin jo koti, rakas, kypsän viljan värinen koti.

Haluaisin muuttua osaksi tätä maisemaa, hävitä sen värikirjoon, sulautua siihen. Vaikka tuonne heinikkoon. Sinne voisin kadota.

Voi kesä… ihana kesä.