Varttamista

Meillä on entuudestaan yksi itse vartettu omenapuu. Alaosan kasvatin äitini puutarhan punakanelin siemenestä ja Topi-ystäväni kanssa vartoimme siihen Hannu-ystävältä saamani oksan. Se onnistui hyvin ja jo useana vuonna olemme saaneet herkutella tämän puun erinomaisilla, nimeä vailla olevilla omenilla. Niitä syödään vielä joulunakin, jos sato on ollut runsas, syysomenasta on ilmeisesti kysymys.

Nyt teki mieli siirtää tuota herkkuomenaa muuallekin, ja kun lapsuuskodin pihapiiristä kaksihaarainen keltakaneli lohkesi puoliksi, päätin, että kokeillaan varttamista sinne.

Kaikki sai alkunsa talvella tanskalaisen maajussin jaksosta, jossa tämä taitava ihmemies varttoi samalla tavalla isoon rungontynkään uusia oksia. Kokeillaan! Ei se ota jos ei annakaan!

Kun leikkasimme maaliskuun lopussa omenapuita, keräsin muutaman sopivan kokoisen oksan muovipussiin käärittyyn märkään sanomalehteen ja piilotin lumikasaan. Kun viimeisetkin lumet kolmisen viikkoa sitten sulivat, paketti siirrettiin kellariin. Vapun päivänä etsittiin sitten OIKEIN terävä puukko, jolla isäntä viilsi muutaman oksan yhdellä viillolla vinoksi.

Sitten varoen pystysuora viilto kannon ulkokerroksen läpi, hieman raotusta puukon kärjellä…

.

..ja tapit paikoilleen, tuoreet pinnat vastakkain. Vielä leikkaus sopivaan mittaan (viimeinen silmu ulkopuolella!) , kynsilakkaa katkaistuun kärkeen ja tiukka nyöri ympärille.

.

Varmuudeksi köytettiin vielä jäniksien varalle reikäinen muovipussi päälle.

Ei ollutkaan yhtään vaikeaa! Odotellaan rauhassa kevään etenemistä ja sitä, onnistuttiinko tälläkin kertaa.

Mutta kun päästiin alkuun ja oksia oli jäljellä, kokeilimme vielä ihan tavallista oksastusta, eli kahdesta omasta omenapuusta tehtiin kahden lajin perheomenapuut. Köytimme vain viilletyt oksat vastakkain. Kyllä minulla oksastusvahaakin piti olla, mutta eipä löytynyt, joten tyydyttiin vain keltaiseen niineen.

Oli ihan mukava homma tämäkin!