Kun 25 vuotta sitten rakensimme kodin Keuruulle, kaikkialla oli vain peltoa. Niiltä oli kerätty irtokiviä vuosikymmenien ajan, jäljellä oli enää pari suurien maakivien ympärille muodostunutta kivirauniota. Nykyisen alapihan takimmaisessa kulmassa nökötti yksinäinen järkäle, jota oli yritetty räjäyttää huonolla tuloksella. Rakennuskesänä kuusivuotias suloinen harvahammas leikki siellä usein.
Silloin päätin, että nurmikko ja pihapiiri leviävät tuon kiven luo, sen ainokaisen. Ja niin alue siistittiin, irtokivistä tehtiin vinolle alustalle penkereitä multataskuille ja siitä lähtien tuo sammaloitunut kaunotar on ollut tärkeä osa pihan ilmettä.
Nykyisin se on myös osa isoa perennapenkkiä.
Tulotien varreltakin löytyi – tietä kunnostettaessa – pieni paljas alue, kivihän se siinäkin kurkisteli nurmikon reunasta! Ja taas sen ympärille alettiin rakentaa jotain kaunista mukanamme kulkeneista kivistä. Kangasalan Kaivannosta löysimme aikoinaan kaksi raidallista pikkukiveä, lopputulos maakiven luona on tällä hetkellä tällainen.
Suurin urakka oli muutama vuosi sitten siinä, kun tontin ulkoreunalta raivattiin isotuomipihlajapöheikkö. Sekin oli vuosikymmenien saatossa levinnyt laajalle, ja kas kummaa: Ison kiven ympärille. Kiven päällä oli jälleen röykkiöittäin pieniä kiviä, joita isäni oli sinne heitellyt puhdistaessaan kylvettyä ja jyrättyä peltoa viljan kasvua varten. Kun kaikki turhat juurakot ja sammaleet oli kivien lisäksi siivottu pois, alta paljastui ”lintujen juoma-allas”.
Olikohan tätäkin kiveä yritetty räjäyttää? Nyt se on kuitenkin taas kunniapaikalla, sillä noilla vanhoilla tuoleilla istumme lämpiminä kesäiltoina vähän niin kuin keskustan väki terasseilla: ohikulkijoita ihmetellen ja moikkaillen, ehkäpä viinilasikin on joskus kädessä.
Olohuoneen ikkunasta näkyi kauempana valtava kiviraunio, joka kuitenkin oli peittynyt lintujen ansiosta suttuiseen viinimarja-pihlaja-vadelmapöheikköön. Vuosi sitten sekin raivattiin ja nyt ihastelen useassa blogin otsakekuvassakin näkyvää suurta siirtolohkaretta. Vieressä on pari pienempää järkälettä, joten aika suojainen paikka peltotöiden kannalta oli istuttaa taatanpihlaja ja siemenestä kasvatettu tammi sinne turvaan.
Pihaa emme kuitenkaan noin kauas voi jatkaa!
Vielä meillä on yksi tärkeä kivialue – nämä katukivet. Isäntä oli nuorena miehenä Jyväskylän SOK:lla töissä ja kun pihaa asfaltoitiin, hän pyysi muistoksi joitakin vanhoja katukiviä. Ne ovat kulkeneet mukanamme siitä lähtien eri kodeissa ja eri tehtävissä, nykyisin autotallin edustalla muutamassa rivissä. Rakkaat, muistorikkaat katukivet ajalta, kun vielä olimme nuoria!
Arvaat varmaan, että ihastelen suuresti kaikkia kalliopihoja, mutta meille täytyy nyt kuitenkin riittää vain nämä. Hyvä edes niin.
Riitan puutarha ja mummolan riepumatto 
Kivet ovat ihania ja voimakkaita maaduttajia!
Niinpä! Sinulla onkin ihana kivipolku!