Siivoilimme isännän kanssa mummolan vanhaa ullakkoa. Noin alustavasti. Kymmenet vuodet mummo sinne keräsi ”kaikkea tarpeellista”, sillä ”aika tavaran kaupihtee”. Juuri ja juuri siellä mahtui seassa rämpimään, sillä kaikkialla oli tyhjiä ja täysiä pahvilaatikoita, lumppuja, vaatteita, kenkiä. Kaaosta.
Nyt erittelimme ja järjestelimme lattioilta miljoonien hiirenkakkojen ja pölyn keskellä tuntikaupalla tavaroita siihen malliin, että siellä yleensä pystyy liikkumaan. Harmi, mutta monet vaatelaatikot olivat olleet hiirille mainioita pesäpaikkoja, joten isot reikäkäytävät pilasivat koko sisällön. Löysin yhden vaateröykkiön alta kuitenkin jotain mukavaa, nimittäin oman vanhan kasvistoni.
Oppikoulun toisella, 12-vuotiaana, piti kerätä ja prässätä melkoinen määrä kasveja. 100? Niistä piti opetella latinalaiset nimetkin ja koekin oli. Tutkimme muistoani esikoisen kanssa ja uh, pölyä, siemeniä, hiirenkakkaa, ties mitä. Mihin osa kasveista oli kadonnut? Joissakin papereissa oli vain teipit jäljellä.
Muistan, kuinka iloinen olin, kun prässäsin kesälomareissulta keräämäni uuden lajin. Vanha Skoda oli hajonnut matkalle ja isä lähti pyytämään jäähdyttimestä loppunutta vettä lähipellolla työskennelleeltä heinäväeltä. Ja minä löysin odotellessani tien penkasta uuden kasvin. Ylpeänä kirjoitin keruupaikaksi Renko, sillä kaikki muut kasvini olivat Keuruulta.
Nyt suurin osa noistakin muistoista lähti pannu-uuniin. Muutaman hyvin säilyneen jätin näytteeksi, sillä ajattelin, että alkaisimme pikkurengin kanssa kesällä keräillä ja tunnistaa joitakin helppoja pihapiirin kukkia. Hän kun on niin kovin innostunut luonnosta. Tämän kielon keräämisestä on kuitenkin jo yli 50 vuotta.
Toinenkin aarre löytyi, keittelen sitä tässä.
En tiedä, kuka tämän pöytäliinan aikoinaan teki, mutta se oli onneksi melko ehjä ja säästynyt hiiriltä suljetun kaapin kätkössä, rojun seassa. Luulisin, että sitä ei oltu koskaan edes pesty, enkä minäkään sitä pesukoneeseen uskaltanut panna. Kylmä vesi, hiukan pyykkäysainetta ja pellavaliina sekaan. Kuumeneva vesi irrotti lian. Nostelin muutaman kerran keitostani haarukalla, että saippuavesi varmaan tunkeutui tasaisesti kaikkialle.
Kun vesi miltei kiehui, kaadoin sen pois ja huuhtelin liinan moneen kertaan. Kuivatus ja silitys – mankeli olisi ollut paras, mutta ehkä liian väkivaltainen. Lopputulos on tässä:
Ajattelen lämmöllä sitä ihmistä, ehkä isotäti Elliä, joka nuo kämmenen kokoiset ja suuritöiset kuviot liinaan joskus kalastajalangalla teki. En ymmärrä edes tekniikkaa, ei se virkkausta mielestäni ole.
Tämän arteen tekijäkin on kuitenkin jo rajan takana. Kun esikoisen kanssa kävimme eilen viemässä isäni haudalle kynttilän, lähetin samalla vieressä nukkuvalle Elli-tädille, kummitädilleni, rakkaita terveisiä. Lämpimiä ajatuksia myös isälle näin isänpäivänä. Arvostan teidän elämäntyötänne valtavasti.
Riitan puutarha ja mummolan riepumatto 
Kaunis ja taidokkaasti tehty liina. On kyllä ihan aarre. Veikkaisin, että kuviot on tehty ns revinnäistekniikalla, eli ommellen!
Kiitos tiedosta, voi hyvin ollakin. Lanka on vahvaa, mielestäni kalastajalankaa.
Huomenta, oikein sydänalassani läikähti, kun luin liinan tarinan. Olen samaa mieltä, että kyseessä on revinnäinen. Nimi tullee siitä, että pohjakankaasta leikataan lankoja poikki, reunat vahvistetaan liestymisen estämiseksi toisella langalla ja samalla langalla voidaan myös tehdä koristeita. Tämä liina on hyvin erikoinen tapaus, yleensä kangas on palttinaa (kude- ja loimilangat polveilevat yhden yli, yhden ali), tämä sidos onkin toimikasta ( sitä diagonaalia). En ole ikinä nähnyt toimikaaseen tehtyä revinnäistä. Lanka on yleensä kerrattua pellavaa, tässä kalalankaa, todella erikoista. Laita liina seinälle kehyksiin, ja kuntokin lienee hyvä, ei siis revennyt tai kulunnut mistään.
Mukavaa marraskuista viikkoa ! t Sinikka
Kyllä se aika hyvässä kunnossa on, joku pieni tahra vaan ei lähtenyt. Kiitos tiedoista, olen entistä iloisempi aarteestani!