Kyllä metsä nyt hellii meitä marjoilla. Ensin oli mustikoita vaikka millä mitalla, meilläkin lähisuvun voimin kerättynä pakasteessa yhdeksän ämpärillistä. Pikkuhiljaa talven mittaan nuoret vievät omiaan pois, kunhan heillekin tilaa pakkaseen tulee, mutta nyt omat arkkuni ovat ääriään myöten täynnä. Katsokaapas tätäkin puolukkamätästä.
Ei voi mitään, mutta minulle tuli hamstraushimo. Puolukoita on niin paljon ja ne ovat niin isoja, että täytyyhän ne kerätä pois. Sääkin on ollut ihanan kesäinen, eikä ongelmia ole muista kuin toisinaan hirvikärpäsistä. (Tuo kuvan rohmu on meidän perheelle se ainoa oikea malli, ollut jo liki 40 vuotta. Äitini toi kauan sitten niitä Norjasta ja oli niitä jossain vaiheessa Suomessakin myynnissä. Hurjan kätevä, taivutetut rautalangat eivät riko marjoja yhtä helposti kuin pelkät piikit. Tässä malli tarkemmin, klik), eipä taida enää mistään löytyä.
Metsässä on mahtavaa liikkua, katsella kauniita maisemia ja punaisia puolukkamättäitä. Kiipeillä kallioilla, rämpiä kaatuneiden puiden yli, kurkotella ja kumarrella, kantaa paluumatkalla raskasta sankoa. Hyötyliikuntaa parhaimmillaan. Nautin!
Tällä hetkellä on kerättynä kuusi ämpärillistä, tässä ensimmäisen päivän saalis. Isäntä sanoi, että hän katsoi kellosta aikaa ja yhdessä, noin litran vetoisessa ”rohmullisessa” kului tasan kaksi minuuttia. Ja edelleen tekisi mieli lähteä metsään!
Enpä tosiaankaan muista näin mahtavaa puolukkavuotta.
Huomenta Riitta ! Todellakin marjamättäät hellivät meitä suomalaisia tänä kesänä. Mulla on vanha noukkija myös, sininen väriltään ja kyljessä lukee Viialan Viila ! Terkuin Sinikka
Kyllä se tosiaan on niin, että mihin tottuu, sitä käyttää. Huomasitko muuten terveiset joriinikirjoituksessa jokin aika sitten?
Huomasin toki, kiva kirjoitus. Tänä keväänä löytyi yksi uusi juurakko, vanhan mummon peruja, alkuperä ei ollut tyttärelläkään tiedossa. Tosi korkea, väri keltainen ja syksyn tummetessa, muuttuu oranssiksi. Mukavaa vkl ! t Sinikka
On se vaan kummaa, että aina löytyy uusia. Risteytymiä?