Huomasin yllätyksekseni, että jossain tietokoneen uumenissa oli yksi julkaisematon juttu reilun vuoden takaa. Koska asia ei ole lainkaan vanhentunut, päätin roskakorin sijasta siirtää sen esille. Alan nimittäin pikkuhiljaa uskoa, että olen itsekin jo museoiässä, niin paljon tykkään vanhojen esineiden kanssa puuhastella. Miksi se ei aiemmin ollut niin tärkeää? Esimerkkinä vaikkapa se, että putsasimme eteisen seinälle isännän lapsuuskodista vuosikymmeniä sitten saamamme puhelimen. Numero oli silloin kuulemma Sahrajärvi 4, joten aika alkuaikoina on puhelinlinjat heille vedetty – mutta olihan kyseessä kauppa. Nyt tuo aarre on lasikuistilla muistuttamassa menneistä ajoista.
Sitten isän mummon pöytä: Pinta oli kamalassa kunnossa: satoja harmaita lattiamaaliroiskeita ja muuta likaa. Paljon rapsutusta ja…
…on siinä Wilhelmiina-mummolla ihmettelemistä, kun hän seinältä pöytäänsä katselee.
Sitten päätin tuoda navetanvintiltä sisälle HYVIN huonokuntoisen, ehkä viiden litran lasipullon pärekoreineen. Harmi, etten hoksannut ottaa kuvaa, sillä niin kamalassa kunnossa se oli. Kun huuhdoin sisustaa, sieltä tuli lukemattomien kuolleiden kärpästen lisäksi kummallisia, valkeita kokkareita. Huuhtelin ja liottelin ja yhtäkkiä huomasin, että se kohta lattiakaivosta, johon vedet aina kaadoin, kirkastui kummasti. Mitä se aine oli? Lipeää! Enkä osannut edes varoa aluksi. Hanskat otin esiin vasta tässä vaiheessa, nimittäin pullon koko ulkopinta oli myös tuon valkean töhnän peitossa, eikä se tavallisilla konsteilla lähtenyt. Googletin ja erinäisten etsintöjen jälkeen uskalsin lirutella sille vessanpuhdistusainetta ja hangata kevyesti metallisudilla. Vihdoin alkoi tepsiä ja alta paljastui suht siisti vihreä pullo, jossa on Pyynikin tekstit korkissa. No, eihän sekään lopulta aivan ehjä ollut, mutta aika tekee tehtävänsä.
Kuten minussakin.
Riitan puutarha ja mummolan riepumatto 