”Siell’ rantamökissä istuupi hän,
Tuo vanhus harmajapää.
Hän katsoo liekkien leikkeihin
Ja aatokset pois kiirehtää.
Ovat lapset maailmaan hältä lähteneet,
Elon iltaan yksin on hänet jättäneet.
Yhä viettää iltansa hän aatellen
Keralla muistojen.
Vain ainoo ystävä pettämätön
On kukka akkunallaan.
Sit’ hoivaa hellien, hyväillen
Ja suojelee myrskyiltä maan.
Tuopi hälle lohtua, ajan mieleen saa,
Joka häipyi vuosien mainingeitten taa.
Kunnes tähdet taivaalta pois katoaa,
Aamuhun uinahtaa.”
Muiden muassa tämä vanha, kaunis valssi tahditti Dvd:ltä – haitarilla soitettuna – viime kerralla liikuntaamme kuntosalilla. Ohjaaja sanoi sen tuovan mieleen kesän ja niin varmaan olikin, mutta minä ajattelin koko ajan mielessäni vain tutun laulun sanoja: Tärkeää puheenaihetta: vanhuksia ja yksinäisyyttä. Silloin tuli äkisti haikea olo.
Henry Theel: Rantamökissä, klik
Vuodet ovat meilläkin kuluneet nopeasti, vieneet mukanaan paljon korvaamatonta: Ulkonäkö on rapistunut, kuntokin huonompi, vaikka isännän kanssa yritämme ylläpitää sitä ennen kaikkea hyötyliikunnan mutta myös vesijumpan ja kuntosalin avulla. Talvella hiihdellään ja kesällä kävellään, mutta ei sille mitään voi, että tulossa, jopa pelottavan lähellä, ovat ne ajat, jolloin todellinen vanhuus vaivoineen hiipii esiin nurkan takaa. Siellä se vielä piileksii teeskennellen olevansa näkymätön, mutta jossain vaiheessa kuitenkin olemme isännän kanssa rantamökin yksinäisiä asukkaita. Jompi kumpi meistä.
Riitan puutarha ja mummolan riepumatto 
Totta puhut, vanhuus hiipii. Tuntuu, että aika kuluu yhä nopeammin. Uuno Kailas on kirjoittanut tämän AIKA runon, jonka juuri etsin käsiini runopiiriä varten.
” Aika on aluton ja loputon. Se yhdistää kaksi ajattomuutta. Se on portti kahden pimeyden välillä. Se on päätön rihma, jota tuntematon käsi kerii olemattomasta olleeseen maailmain vavistessa. Me näemme siitä kulloinkin pisteen, yhden ainoan ikuisesti etenevän pisteen, jonka ohi me kuljemme matkallamme tuntemattomuuteen. Siihen lankeaa valo, jota me nimitämme elämäksi.
– Kenen on se käsi, joka kerii?
Miksi se kerii?
Mistä, mistä lähtee valo, joka lankeaa ajan rihmalle?
Ja miksi se sitä valaisee?
Tätä kaikkea on kysytty. Tätä kaikkea kysytään. Mutta hapuileva ajatus tapaa vain tyhjyyden, jonka edessä kaikki sydämet värisevät.
– Eikö kukaan missään, milloinkaan, ratkaise ongelmaa, jonka jokin tuntematon oikku asetti ihmisen arvattavaksi piloillaan ehkä – ?”
Mutta kevät tulee, luonto herää. Ei anneta periksi vielä!
Ei anneta periksi, ei! Mutta välistä vaan nuo ajatukset harhailevat ties minne.
Kaunis runo, ajauksia herättävä sekin.