Vanha kiviraunio

Ikkunoistamme avautuu ihana maisema alas pelloille, rantaan ja lopulta kotilahdelle. Se on lempisuuntani myös kameran kanssa.

Keskellä peltoa on ikiajat nököttänyt raunio, joka oletettavasti oli muodostunut ison siirtolohkareen ympärille. Pelloilta keväisin kerättävät kivet on kipattu tai heitelty vuosikymmenien – vai -satojenko – ajan samaan kasaan. Keskellä kiviröykkiötä kasvoi kaunis pihlaja, katseenvangitsija, mutta reunoille oli lintujen kuljettamista siemenistä levinnyt runsaasti huonolaatuista vatukkoa sekä viinimarjaa. Tytär maalasi viisi vuotta sitten isälleen maisemasta tämän kauniin akvarellin, sydämeni maiseman:

Ryteikköinen alue suureni pikkuhiljaa vuosi vuodelta, mutta kun pihlaja kesällä todettiin lahoksi ja melkoisen kuivuneeksi, päätettiin tutkia, mitä kivikasan alta lopulta löytyisi. Syksyllä esikoinen kaatoi monihaaraisen, sammaloituneen puun.

Mikaelkin sattui silloin olemaan meillä ja tietenkin osallistui ahkerasti tapahtumaan.

Kun rungot oli sahattu polttopuiksi ja oksat kannettu juhannuskokkoon, työ sai jäädä odottamaan talvea ja lunta. Pellosta kerätään ensi kesänä tuorerehu, eikä se saisi kärsiä traktorin jäljistä.

Mutta kohtahan tämän talven lumi alkaa tosiaan sulaa, siispä pari viikkoa sitten kiirehdimme jatkamaan raivausta. Isäntä huristeli ensin ajouria…

…ja sitten kaivinkone alkoi nostella lasteja peräkärryyn.

Ennen oli näin,

mutta nyt näyttää tältä:

Alue siistiytyi huimasti, olen aivan rakastunut noihin ryteikön alta paljastuneisiin  sammaleisiin kivenjärkäleisiin. Nuori pihlaja vasemmalla reunalla on  onneksi jo yli kaksimetrinen, mutta syksyllä peittelimme kuitenkin esikoisen kanssa kasvimaalle tammenterhoja. Toiveissa on, että tulevaisuudessa, sitten joskus, joku voisi ihastella noiden kahden kiven välissä kasvavaa suurta tammea.  Mutta sitä ennen, jo meidän aikanamme,  viljelykasvit siistivät myllerretyn maan ja yritämme muutenkin hoitaa sitä, että se säilyisi kauniina. Ja ihan varmasti keksimme pikkurengin kanssa kivelle jonkun nimen, sillä siitä tulee kiva retkeilykohde.  Jo syksyllä Mikael iloitsi kiipeilystä, vaikka se silloin oli vaarallista heiluvien irtolohkareiden vuoksi. Vaan eipä ole enää!

P.S. Kaksi vuotta myöhemmin:

Pihlajan juureet kärsivät kaivuuhommassa niin, että se kuoli. Tammenterho iti, mutta ei kestänyt seuraavaa talvea, joten toistaiseksi olemme keskelle istutetun Taatanpihlajan varassa.

Advertisement