Blogin syntymäpäivä

On vaikea käsittää, että blogi täyttää neljä vuotta, kävijöitäkin on  ollut jo 101 eri maasta. Tyttäreni laati sivut tämän Mikaelin vauvakuvan aikoihin, hän  minulle ehdotti blogin pitämistä. Lopulta suostuin, melkoisen epävarmoin  ja pelokkain tuntein. Liian pian oli edessä kysymys, mikä pantaisiin ”lapselle”nimeksi. Vaikka Riitan puutarha? Sehän minulla on ja siitä sitten voisin kirjoittaa. Tuskin tarinoita kukaan netin syövereistä löytäisikään. Nyt, vuosien kuluttua, huomaan aihepiirin muuttuneen. Puutarha on lähellä sydäntä edelleenkin, mutta varsinkin talviajat ovat lumen alla hiljaisia. Blogin nimi ei enää vastaa sisältöä ja siksi haluaisinkin hiukan muuttaa sitä. Vain sen verran, että sen edelleen löytäisi, etten ihan häviäisi kartalta. Jos otsikkoon lisäisi pari sanaa, niin ehkä Googlekin vielä minut tunnistaisi? Ennen käytettiin vaatteita niin pitkään kuin ne paikkaamalla vielä saatiin kuntoon. Senkin jälkeen niille löytyi uusi elämä matonkuteiksi leikattuina ja riepumatoiksi kudottuna. Raidat kertoivat tarinaansa vauvasta vaariin, arjesta juhlaan, ilosta suruun. Koko elämän kirjon. Ragni Malmsten (klik) lauloi aikoinaan riepumaton raidoista: ”Jos tuon tumman raidan ottaisimme pois, ei niin kirkkaita nuo vaaleatkaan ois…” Blogin viides vuosi alkaa nimellä  Riitan puutarha ja mummolan riepumatto, sillä  tarinat muodostavat oman elämäni riepumaton. Sekin on tehty iloista ja suruista, rakkaudesta ja kyynelistä. Kaikesta siitä, mitä ympärilläni on, mitä arjen maustekaapeista löytyy. Mummolan ovella pientä tulijaa odottaa aina avoin syli ja (toiveissani) häntä vastaan tulvahtaa lämpimän leivän  tuoksu. Riepumatolla kulkijan kannattaa tepsutella avoimin mielin ja paljain varpain, että jokaisella askeleella voisi tuntea, kuinka lämmin, turvallinen ja pehmeä on mummon muistoista kudottu matto.

Nöyrä kiitos teille,  lukijani, jotka jaksatte kulkea kanssani  sekä Riitan puutarhassa että riepumaton raitoja katselemassa. Olette kaikki rakkaita, sillä olette tuoneet mukananne paljon iloa ja sitä kautta auttaneet minut yli monesta surun päivästä. Satoja vuosia Suolahdenjärven vesi on virrannut rauhallisesti Pekkalansalmen kautta kohti kotilahtea jatkaen  siitä Tarhialle ja Keurusselälle. Toivottavasti tämä viides blogivuosi etenee yhtä rauhaisasti, ilman suuria elämänmullistuksia. Siinä onkin ihan tarpeeksi toivomusta tämänikäiselle mummolle.