Meillä oli tänään poikkeuksellinen itsenäisyyspäivä sikäli, että olimme isännän kanssa ihan vaan kaksistaan. Päätimmekin viettää juhlapäivää kaikkien Keuruun tarjoamien tapahtumien mukaan ja aloitimme räntäsateisen päivän, lipunnoston jälkeen, huristelemalla kirkkoon. Olihan siellä aika monta muutakin, mutta silmiinpistävää oli se, että nuorempi väki puuttui. Montakohan meistä oli alle kuusikymppistä? Ehkä vain esiintyjät. Mutta tämähän se trendi on – kirkot tyhjenevät.
Tapahtuma oli järjestetty Lasse Heikkilän ”suomalaisen messun” laulujen varaan – kuulin niitä nyt ensikertaa. Kauniita olivat, ja koskettavia. Löysin You Tubesta muutaman, kuuntele, jos on aikaa ja jos et niitä entuudestaan tunne. Erityisesti tykästyin lauluun ”Liian kylmät tuulet” , klik. Varsinkin sen viimeinen säkeistö sai tunteita pintaan:
”Herra, tunnet tuhannet yksinäiset sydämet aivan liian kauan ihmisrakkautta vailla, lapset pitkin kyliä, vailla isän syliä, peitä heidät siipes alle lintuemon lailla. Kun ulvoo sieluissamme liian kylmät tuulet, kun hiipuu huulillemme virsi voimaton, tiedämme, että sinä kuiskaukset kuulet, pois pyyhit synkät pilvet tieltä auringon.”
Niin ikään ”Laulu Suomelle”, klik, oli kaunis. Sen viimeistä säkeistöä siteerasi päiväjuhlan tervehdyssanoissa myös nuori opiskelija, vänrikki Saara Santaniemi:
”Nouse salkoon, lippu valkoinen! Piirrä pilviin risti sininen! Se on kallein aarre isänmaamme, merkki kuninkaamme, liitto ikuinen. Nouse salkokon, toivo sydänten! Nouse salkoon, risti Jeesuksen!”
Pääjuhlan päätössanat lausui sotaorpo Jussi Arkkila, joka menetti isänsä 5-vuotiaana. Hän kertoi siitä, kuinka suuri oli isän ikävä, kuinka 50 000 sotaorpoa jäi kaipaamaan vanhmpaansa. Syyt olivat silloin sodassa, mutta nytkin kaipaavat tuhannet ja taas tuhannet lapset isää ja isän neuvoja – perheiden rikkoontumisen tai vanhempien ajanpuutteen vuoksi. Siitä kertoo täämä laulu, klik, joka saa miehetkin pyyhkimään silmänurkkaansa. ”Missä kulkee isät maan, ei kukaan ehdi neuvomaan…”
Oli tosiaan tunteikas päivä. Monia mietteitä pyörii vieläkin ajatuksissa. Räntäisen sateen kostuttama lippu on laskettu salosta ja levitetty kuivumaan. Vanhempieni, sotaveteraanien, haudalla lepattaa kynttilä. Itsenäisyyspäivä alkaa olla illassa. Seitsemänkymmentä vuotta rauhan aikaa, rauhan, jota nuoriso pitää itsestäänselvyytenä. Kunpa se olisikin niin.
”Miksi, Suomi, olet levoton? Vielä turva Jumalassa on. Vaikka sammuis tähdet. älä pelkää, Jumala ei hylkää, siihen luota vaan. Vesi virtaa alla routamaan.”
Jos sinulla vielä on hetki aikaa, voisit kuunnella laulun (klik) , jonka kanttori lauloi kirkossa aivan ensimmäiseksi. Sen nimi on ”Vaari-vainaan kannel”, kaunis tarina siinäkin – kauniin melodian lisäksi. Näin se elämä menee.
Postaukseen ei ole varsinaisia kuvia, mutta isäni kortti, jonka hän on tehnyt 9-vuotiaana – vuonna 1934 – äidilleen, sopii mielestäni hyvin aiheeseen. Kymmenen vuoden kuluttua tästä isä oli jouluna Ruotsissa sotasairaalassa Lapin sodassa paleltuneiden jalkojensa vuoksi.
Tämä itsenäisyyspäivä jäi minulle mieleen varmaan pitkäksi aikaa.
Riitan puutarha ja mummolan riepumatto 
Sinullakin siellä kortteja! Olisi mukava nähdä tuo viimeinen toiseltakin puolelta!
Kuvassa oli molemmat puolet, isä oli kirjoitellut kumpaankin. Eli alkujaan oli vain tyhjää!