Viimeviikolla lähdimme varhain maanantaiaamuna Matka-Mäkelän tutulla ja turvallisella bussilla Viroon. Pärnussa oli tiedossa viisi ihanaa arkipäivää poissa arjesta – lomatunnelmissa. Majoituimme hotelli Strandiin,
aivan meren rannalle, tällaisiin, huoneen ikkunasta avautuviin maisemiin:
Heti samana päivänä piti tietenkin lähteä seikkailemaan ja tutustumaan meille ennestään vieraaseen kaupunkiin. Sää oli yhtä kuumaa kuin Suomessakin, joten shortsit ja hellemekko päälle, vesipullot kainaloon ja menoksi.
Upea puistokatu oli yli kilometrin mittainen. Lehmusten varjo oli kuin keidas polttavassa helteessä.
Tallinnan portti ja vallikäär eli vallihaudan penger ovat peräisin 1600-luvulta. Täältä alkoi Tallinnaan vievä postitie 1700-luvulla. Muutama vuosi sitten pengeralue kunnostettiin Eu:n rahoituksella upeaksi ulkoilualueeksi, jonka sillankaiteeseen nuoret käyvät nyt kiinnittämässä rakkauslukkojaan.
Tämä suihkulähde on Viron korkein:
Kunnostustöiden yhteydessä löytyi penkereen ali johtava tunneli, joka nyt tuo mukavan, viileän oikotien sitä tarvitseville.
Vallihaudan toisessa päässä on kääntösilta ja purjehdussatama. Huomasimme tällaisen esitteen…
…ja kun sinivalkoinen vene tuli laituriin, mekin lähdimme tunnin risteilylle.
Pääsimme isännän kanssa kokkaan – parhaille paikoille. Toistakymmentä purjevenettä lähti juuri kilpailemaan ohi puksutellessamme – mukava sattuma sekin.
Lokit tervehtivät meitä matkan varrella…
…ja lehmät katselivat uteliaina venettämme.
Retken aikana näimme vanhat aallonmurtajat, jonne päätimme lähteä kävelylle seuraavana iltana. Kaupunginpuoleisesta muurista on muodostunut eräänlainen Pärnun kaupungin symboli, jonka päähän, avomerelle, rakastavaiset kävelevät vannomaan ikuista rakkautta toisilleen. Nämä kivijärkäleet tuotiin tänne vuosina 1863 – 1864 estämään hiekan kulkeutumista laivareitille.
Tarkoituksemme oli kävellä ainakin osa 2,5 km mittaista aallonmurtajaa, mutta tuohon kiveltä toiselle loikkimiseen olisi tarvittu kunnon lenkkikengät. Haaveeksi jäi, mutta rakkausvala vannottiinkin jo 42 vuotta sitten alttarilla – ei siihen enää aallonmurtajaa tarvita! Vaikuttava näky joka tapauksessa. Tähän paikkaan kannattaa ehdottomasti käydä tutustumassa.
Palatessamme puistosta kuului haitarimusiikkia: Saarenmaan valssi. Saanko esitellä: Valssin säveltäjä ja soittaja, joka päivästä toiseen edelleen jaksaa viihdyttää kuuntelijoitaan. Kaiutin oli ovelasti piilotettu pensaaseen:
Valgre on Viron kuuluisimpia säveltäjiä. Hänen tarinansa löydät täältä, klik.
Seuraavaksi kaksi hyvää ruokapaikkaa. Postipoiss
on viehättävän vanhanaikainen sisäpihoineen ja kauniisti pukeutuneine tarjoilijoineen.
Ruoka oli ihanaa kaikkialla, puistojen vihreys ja kauniit kukka-asetelmat ihastuttivat silmää.
Parasta matkassa oli kuitenkin meri. Kun lähdimme (noin tuhat askelta, hih) hotellilta kohti rantaa, kuljimme ensin luonnonsuojelualueen läpi polulla …
…joka kapeni ja kapeni…
…kunnes yhtäkkiä…
…aah!
Joka aamu olimme isännän kanssa jo puoli kahdeksalta kävelemässä paljain varpain kostealla rantahiekalla tai kahlaamassa matalassa vedessä.
Käveltiin kilometrejä usein niin, että ketään muita ei näkynyt. Voi mikä rauha! Koko ranta ja aava meri – vain meille!
Sitten aamu-uinti, jossa oli kyllä haastetta, sillä ranta oli matala. Piti kävellä…
…ja kävellä…
…ja kävellä…
…ja vieläkin kävellä. Parinsadan metrin päässä alkoi uimapuku ehkä hiukan kastua alareunasta. Tuo alapuolella olevan kuvan pieni pilkku kaukana horisontissa – näyttää tässä lähinnä kärpäsen kakalta – on kuitenkin rakas puolisoni – kahlaamassa edelleen.
Voi miten ihana tämä ranta onkaan lapsille, kun mekin siitä niin nautimme!
Kun kotiinpalattuamme painoin pääni tyynyyn puolenyön jälkeen väsyneenä mutta onnellisena, olin kuulevinani kaislojen kahinan ja aaltojen liikkeen rantavedessä. Ystävällinen kaupunki ja tämä ihana meri…
…vieläköhän joskus tapaamme?
Riitan puutarha ja mummolan riepumatto 
Tuttuja paikkoja. olemme muutaman kerran tuolla käyneet. Hienot kuvat.
Ehkäpä mekin sinne vielä mennään!