Toiveita hiihtoladun varrelta

Kun hiihtelin omaa tahtiani Lapin maisemissa, minulla oli aikaa ajatella. Katselin, kuinka tuulenpuuskat lennättivät latu-urissa kevyitä kaarnanpaloja. Mietin toki sitä, tarttuisivatko ne liisteröityihin suksenpohjiin ja tökkäisivätkö sukset niin, että jopa kaatuisin. Mutta sitten mieleen tuli muita ajatuksia. Kuorilastut kisailivat, ajoivat toisiaan takaa. Ohittivat toisiaan, olivat kuin lapset. Leikkivät lapset.

Suomessa lasten on hyvä leikkiä. On monessa muussakin maassa, mutta ei kaikkialla. Uutisissa puhuttiin, kuinka pakistanilaiset lapset tekevät pitkiä päiviä muutaman sentin palkalla etsiessään kaatopaikoilta  jätepaperia Stora Enson tehtaalle Uruguayhin. Toisaalta kamalaa, toisaalta niinkin, että siellä ei ole mitään muutakaan työtä. Niillä lapsilla ei ole aikaa leikkiä, mutta onko heillä muutenkaan mitään odotettavaa tulevaisuudelta? Heillä on haaveita hyvistä ammateista, mutta useimmille ne jäävät vain haaveiksi.

Me kaikki haluamme lapsillemme hyvän tulevaisuuden. Haluamme tehdä heille valmiiksi tampatut ladut, joita pitkin on helppo hiihdellä.  Onko kuitenkin niin, että  tarjoamme kaiken  kullatulla tarjottimella, niin että he eivät osaakaan arvostaa sitä? Erään dokumentin mukaan amerikkalaiset lapset eivät enää tyydy mihinkään. Yltäkylläisyys on turruttanut tunteet. Töihin eivät halua aina lähteä edes kolmikymppiset nuorukaiset, vaan jäävät luusereina kotiin vanhempien elätettäviksi – juhlien yöt ja nukkuen päivät. Huh, ei kai sentään meillä Suomessa?

Katselin suolla hiihtäessäni käkkyrämäntyjä. Tämä yksilö on jo vuosien ajan ollut tarkkailuni suosikkikohde:

Se yrittää kurotella korkeammalle, mutta ei voi sille mitään, että siemen on aikoinaan pudonnut huonoon maahan. Vuosi vuodelta oksat kuivettuvat, keloontuvat.  Talven lumitaakka painaa harteet kumaraan, suon kosteus tappaa juuret.

Tämä pieni alku kurkisteli terhakasti ja toiveikkaana minua lumihangesta. Se raukka ei kuitenkaan vielä tiedä, että sekin on sattunut juurtumaan väärään paikkaan. Ei sillä ole ruusuista tulevaisuutta. Sen juuret ovat syvällä suon happamassa turpeessa, ei sieltä ponnisteta korkeuksiin. Se on kuin pakistanilainen lapsi kaatopaikalla, toivoen kurjuuden keskellä parempaa huomista. Uskoen parempaan huomiseen.

Tämä puu oli jaksanut kasvattaa muutaman kävyn ennen kuolemaansa. Muutaman surkean, pienen kävyn.

Ehkä sekin oli toivonut muuta, kuten karun merenluodon käkkyrämänty Marjatta Kurenniemen ihanassa satukirjassa ”Pilvipaimen”. Ehkä tuokin puu toivoi ennen kuolemaansa, että edes yksi sen siemenistä kulkisi, vaikkapa linnun viemänä, hyvälle kasvupaikalle, jossa se voisi itää ja kasvaa suureksi, komeaksi, suoraksi männyksi. Sen äiti olisi silloin jo kumarainen, surkean näköinen kuvatus, mutta kuitenkin muisto äidistä, joka kerran, kauan sitten, toivoi lapselleen vain hyvää. Parempaa tulevasiuutta kuin mitä se itse oli saanut.

Osaisimmepa aina arvostaa hyviä oloja, terveyttä, saamaamme apua. Valmiiksi tasoitettuja latuja. Olla kiitollisia siitä mitä meillä jo on, eikä vain surra  sitä, mitä meillä  ei ole. Toivo antaa voimaa sinnitellä, toivo paremmasta huomisesta. Pakistanissakin.

Advertisement