Äidin syntymäpäivä ja puulehmä

Tänään olisi äidin syntynmäpäivä. Hän täyttäisi 87 vuotta, mutta enää ei täytekakkua leivota. Vain haudalla lepattava kynttilä  on muistuttamassa juhlapäivästä. Tässä kuvassa juhlitaan 80-vuotispäivää meillä – isäkin on vielä mukana, vaikka sairauden merkit vakavoittavat ilmeen.

Äiti kertoi usein tarinaa siitä, kuinka häneltä pikkutyttönä kinkereissä kysyttiin, milloin hän on syntynyt. “Kahdeskymmeneskolmas toista”, vastasi hän arkana. Pappi sanoi siihen, että ei kolmeatoista kuukautta ole, kerropa uudestaan. Ja nolona tyttö toisti jälleen saman, mutta pappi ei meinannut ymmärtää. Se tilanne oli silloin kuulemma hyvin hämmentävä ja jäi ikuisiksi ajoiksi mieleen.

Itse löysin laatikoita siivotessani jotain, joka sai lämpimän aallon läikähtämään sydämessä. Nimittäin tämän vanhan, kehyksiin laitetun kuvan.

Meidän  kesken kuva oli aikoinaan, neljäkymmentä vuotta sitten, hitti ja hauska leikki: Äiti oli löytänyt sen lehdestä ja  kehystänyt “lahjaksi” meille.  Siinä olivat kuulemma me nuoripari ja he vanhat. Varsin arkisina,  maatöissä nuhjaantuneina, kuitenkin varmaankin  onnellisina. Siitä lähtien kuva seikkaili ties missä: Vuorotellen kummallakin perheellä. Äiti saattoi löytää sen  matkalaukustaan ulkomailla tai minä kotona käydessäni tyynyn alta tai saamamme lämpimäisleivän kääreestä. Tärkeää oli panna hauskuus kiertämään, taulu ei saanut unohtua kummankaan varastoihin pitkäksi aikaa.

Kuitenkin, muuttojen myötä, “perhekuva” oli jäänyt unohduksiin minulle – yli kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Voi kun olisin löytänyt sen aiemmin! Olisiko se saanut alzheimerin vaurioittaman, katkeroituneen mielen iloiseksi? Olisinko silloin tavannut sen entisen vitsikkään äidin, joka päivittäin häntä auttaessamme oli piiloutunut ilkeiden sanojen alle?

Onneksi taulu putkahti nyt esiin. Se teki minut iloiseksi, se nosti minut kevyesti kuin höyhenen ylitse äidin viimeisten, surullisten ja vaikeiden vuosien. Kauas taakse, nuoruuteen, vielä kauemmaskin: Tämän puulehmän aikaan.

Lapsuusleikkeihin ja siihen ajanjaksoon, jolloin kesä oli aina lämmin ja talvella paljon pehmeää lunta. Jolloin eteisen nurkassa seisoi iso, puinen vesisaavi ja metallinen kippo juomista varten. Aikaan, jolloin aina ehdin sotkemaan itseni ja sen juuri maalatun puulattian. Siihen kesään, jolloin jäin kiinni savikasaan ja josta kauhun hetkestä oma äiti minut pelasti.

Kiitos, äiti, ja hyvää syntymäpäivää!