Viimeinen kummitusjuttu

Synkästä säästä huolimatta päivät ovat kuitenkin alkaneet pidentyä ja valoa tulee yhä enemmän ja enemmän. Kulku käy kohti kevättä ja kesää. Silloin, heinäkuussa 2009,  oli kaunis, aurinkoinen kesäpäivä, kun lähdin käymään naapurissa isän ja äidin luona. Oli isän viimeinen kesä, kaikki me sen tiesimme.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kun avasin omalla avaimellani oven sisäeteiseen, valo tulvahti vastaan keittiön ikkunasta. Näin, kuinka äiti käveli askareissaan huoneen poikki, ikkunan editse, kohti tiskipöytää  – kuten niin monta kertaa aiemminkin. Tumma hahmo vasten valoisaa ikkunaa, oli kai vienyt jotain ruokaa vastapäisellä seinustalla olevaan jääkaappiin. Riisuin kengät ja astuin keittiöön, mutta ihmeekseni äiti ei seisonutkaan tiskipöydän edessä. Mihin hän sen kolmen sekunnin aikana ehti mennä? Kävelin ihmeissäni ympäriinsä ja kurkistin jopa isoon komeroon, mutta ketään ei näkynyt. Talossa oli  kuolemanhiljaista. Palasin eteiseen ja käännyin kohti rullaverhoin hämärrettyä olohuonetta. Hätkähdin, sillä siellä he molemmat istuivat, isä sohvalla ja äiti nojatuolissa. Hämyssä, vaiti, mietteissään. Ehkä suruissaankin. Tunnelma oli kertakaikkiaan aavemainen ennen kuin tervehdyksellä katkaisin hiljaisuuden.

Kuka oli se hahmo, jonka näin? Mielestäni se oli äiti, mutta ehkä se olikin jonkun edellisen asukkaan varjo. Isän mummo, joka kuoli 50-luvulla talon pikkukamarissa? Vai lukkarin ”jalkavaimo” Heta, joka murhattiin olohuoneessa? Ajattelin jälkeen päin, että äidin askeleita en todellakaan kuullut. En vaan huomannut ihmetellä sitä silloin. Kun kerroin myöhemmin näkemästäni isän sikolle, Maire-tädille, hän sanoi uskovansa, että nainen oli  talon tytär Senja-mummo, heidän äitinsä, joka oli tullut hakemaan poikaansa. Sitä rakasta poikaa, jota hän jouluna 1944 turhaan odotti kotiin Lapin sodasta, mutta jonka hän kohta saisi luokseen taivaan kotiin. Maire kertoi myöhemmin, että vasta tämä näkyni oli hänelle ikäänkuin surullinen sinetti siitä, että isäni ja hänen rakas veljensä ei enää paranisi. Se kesä olisi todella viimeinen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

En koskaan kertonut näystä vanhemmilleni. Isän mieltä en halunnut järkyttää, äiti taas ei olisi kuitenkaan uskonut, sillä hän ei voinut sietää mitään puheita selittämättömistä asioista. Lokakuun 18. päivänä isä sitten noudettiin taivaan kotiin.

Seuraavana kesänä naapurissa asuva serkkuni oli maalaamassa lautoja heinäladossa. Siellä hän oli ollut lukemattomia kertoja muulloinkin, mutta ei ollut huomannut sitä, minkä nyt näki: Auringonsäde tunkeutui hirsien raosta pimeään sisäseinään paljastaen kymmeniä vuosia sitten kirjoitetun tekstin: Isän nimen. Sen hän oli kirjoittanut sinne nuorena poikana talossa asuessaan, mutta koskaan kukaan ei ollut huomannut sitä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Meille se oli merkki. Viesti menneisyydestä, viesti rajan takaa: Täältä seuraan elämäänne ja siunaan matkaanne.

***

Tässä taitaa nyt olla viimeinen aaveisiin liittyvä tarinani. Tai mistä sitä tietää, mitä kummaa vielä tapahtuukaan! Muut kummitusjutut löydät sivun oikean laidan valikosta kohdasta ”Aaveita ja jännitystä”.

Advertisements
Kategoria(t): Aaveita ja jännitystä Avainsana(t): , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

2 vastausta artikkeliin: Viimeinen kummitusjuttu

  1. Rouva Hyrskyn Myrskyn sanoo:

    On nuo tarinat sitten mukavia/karmivia siis mielenkiinnolla lueskelen. Kummitusjutut varsinkin, koska eräiden selittämättömien tapahtumien takia mieheni leikillisesti( tosissaan?)kutsuu minua noidaksi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s