Nyt, vuoden pimeimpinä päivinä, kerron teille pimeitä ja synkkiä juttuja. Aiemmat kummitusjutut olivat jopa hauskojakin – tästä tarinasta hauskuus puuttuu.
Kotitilaani Könttäriä asutti 1800-luvun alussa paikkakunnalla ilkeydestään, saituudestaan ja riettaudestaan kuuluisa lukkari Matias Saxberg. Hän kerskui aviottomien poikalastensa määrällä – tyttöjä ei edes laskettu. Hän oli myös hyvin varakas ja lainasi siksi rahaa sitä tarvitseville – huomattavan suurella korolla tietenkin.
Vuonna 1839 tapahtui koko Keuruuta kuohuttanut murha: Paimentyttö oli päästänyt karjansa lukkarin omistamalle pellolle, eikä edes ensimmäistä kertaa. Vihastuksissaan Saxberg pahoinpiteli tytön kuoliaaksi. Hän joutui siitä kyllä oikeuteen ja tuomiolle, mutta jotenkin keinotteli itsensä vapaaksi. Pahin rangaistus oli se, että hänet määrättiin vanhan kirkon häpeäpenkkiin julkisesti istumaan. Tässä kirkossa lukkari johti virsilaulua (kuulemma) karmealla äänellään. Hänen merkitty istuinpaikkansa on edelleen paikoillaan.
Mummoni kertoi myös tarinaa siitä, kuinka lukkari oli kaivattanut kaivoa pihapiiriin. Koska siihen ei tullutkaan vettä, hän ei ollut halukas maksamaan kaivamisesta. Eräänä päivänä talonväki oli kauempana töissä ja kun he illalla palasivat, kaivo oli täytetty kivillä, eikä kaivajaa enää sen koommin nähty.
Näistä kahdesta tapauksesta tyttäremme on tehnyt grafiikkaa: Murhaniityn tyttö ja Kaivo-sarja. Ensimmäisessä jo miltei kuollut neitonen pitää käsissään irti revittyä palmikkoaan ja toisessa, kolmen taulun sarjassa, kuvataan miehen tuskaa.
Tätä taustaa vasten Saxbergilla oli siis paljon vihamiehiä: Raiskattujen tyttärien isiä, rahanlainaajia ja monia muita. Tappouhkauksiakin oli tullut, joten hän oli asentanut hälytyskellon, jota soitettiin narusta vetämällä.
Oma esi-isäni – isän äidin äidin isän isä Aapo – oli ostanut Könttärin tilan 1850-luvulla, mutta lukkari halusi itse jäädä päätaloon asumaan ja määräsi itselleen huomattavan suuren syytingin. Tässä kuvassa päätalo on perällä ja Aapo-vaarin asuintalosta näkyy kuisti.
Syyskuisena yönä 1861 tapahtui kauheita: Kolme miestä tunkeutui maantien puoleisesta ikkunasta sisään ja murhasi lukkarin. Hän ehti vetää hälytyskellon narusta ja viereisessä talossa nukkunut renki jopa kuuli yhden kilahduksen, mutta ei uskaltanut lähteä katsomaan tilannetta. Lukkarin silloinen” jalkavaimo” ja palvelija Heta sen sijaan tuli kamariin, joten hänetkin murhattiin. Lapsuuskotini olohuoneessa tapahtui siis kaksi murhaa! Ja jotta asia olisi kannaltani vieläkin kurjempi, Aapo-vaaria syytettiin siitä, että hän olisi palkannut tappajat, jotta pääsisi syytingistä ja päätalon asukkaasta vihdoin eroon. Käräjiä käytiin kuvan klaffipöydän (sivuilta nostetaan kätevästi jatkot molemmin puolin) ääressä. Tämä vanha kotimuseossamme oleva huonekalu voisi kertoa monta muutakin karmeaa tarinaa…
…mutta koskaan Aapo ei myöntänyt palkkamurhaa. Siksi hän joutui Käkisalmen linnaan ns. tunnustustuomiolle ja palattuaan sieltä 12 vuoden jälkeen rakensi pihapiiriin vasemmanpuoleisen, puuleikkauksin koristellun talon v. 1881. Talon kunnostuksen yhteydessä toivoimme löytävämme jotain viestiä hirsien rakosista, mutta mitään ei löytynyt. Oliko Aapo syyllinen vai ei?
Onko nyt muka ihme, että lapsuuskodissani kummittelee? Heta siellä kävelee vintillä… tai se kaivoon murhattu mies, jota ei edes siunattu. Onko aaveita olemassa? Alakuvassa näkyy hyvin murhahuoneen ikkuna valkoisessa talossa. Taustalla upea, Aapo-vaarin rakentama ja isän kuunostama talo.
Tästä kylää kuohuttavasta tapauksesta on kirjoitettu kahdessa kirjassa. Toinen on Lyydia Hällforsin ”Äidin muistelmia” ja toinen Matti Peltosen ”Lukkari Saxbergin rikos ja herännäispappilan etiikka”. Tapauksia käsitellään myös Wikipediassa. Huh, mitkä sukujuuret!
Kaikissa muutoissamme olemme raahanneet mukana olohuoneen sohvaa…
…joka on Aapo-vaarin tekemä ja nuorena tyttönä pidin kaulakoruna kellonvitjaa, jonka Aapo oli Käkisalmen reissulta pojalleen tuonut. Jos joku puhuu jotakin kaukaisesta 1800-luvusta, ajattelen aina, että oliko se ennen vai jälkeen lukkarin murhan. Että eihän siitä nyt tosiaankaan kauan ole!
Tarinani on kuitenkin jo liiankin pitkä, joten jätän viimeisen kummitusnäkyni odottelemaan valoisampia aikoja. Se näky oli pelottava mutta samalla rauhallinen, eikä siitä ole kuin reilut neljä vuotta aikaa. Juuri tätä kirjoittaessani löysin tuoretta juttua aaveista. Pitäisiköhän nuo mittarit tuoda meillekin?
Riitan puutarha ja mummolan riepumatto 
Onpa teillä mielenkiintoinen koti.
Poikamme talossa on myös joku joka ei ole saanut rauhaa vaan aina silloin tallöin käy talossa.
Kyllä minä uskon että tällaista tapahtuu.
Äitini suuttui aina, kun hänen kanssaan näistä puhuin, sillä hänen mielestään kaikelle löytyy luonnollinen selitys. Itse tosiaan olen toista mieltä, enkä taida olla ihan yksin ajatuksineni!
Huh huh, onpa ollut hurjaa menoa entisaikaankin. Karmea lukkari. Hänellä kun oli ilmeisesti runsaasti jälkeläisiä, niin mitähän heille kuuluu?
Koskaan kukaan ei ole puhunut jälkeläisisten kuulumisista tai yleensäkään nimetty ketään sellaiseksi. Siihen aikaan oli varmaan niin suuri synti saada avioton lapsi, että ei niistä paljon keskusteltu. Tätä paimentyttöäkin lukkari oli yrittänyt saada itselleen ja historiassa kerotaankin eityisen kauniista palmikosta. Tuo tytön vastahangoittelu oli ilmeisesti suurin syy paimentytön muhaan.