Rypäleet on kerätty ja kasvihuone on saanut syyspesunsa. Lasiseinät loistavat puhtaina ja niiden takaa katselevat viiniköynnökset syksyistä maisemaa, joka pikkuhiljaa muuttuu värejä leiskuvasta ruskasta ankean harmaaksi ja ruskeaksi. Zilgojen syysleikkaus on tehty, joten seuraava vaihe on peittää juuristot oljilla ja maahan lasketut, leikatut varret pakkaspeitteellä. Sitten onkin talvilevon aika.
Keväällä huomasin mullassa viime syksyn sadosta alkunsa saaneen taimen, jota kasvattelin kesäajan hellästi pienessä ruukussa. Uutena kokeiluna istutimme tämän köynnöksen ulos, aitan eteläiselle seinustalle, ylempänä kivipengerryksessä olevan kultaherukan lähistölle. Jos se menestyy siinä, sidon satoa tuottavat oksat jatkossa kuistin kaiteeseen. Juuristolle levitimme katekankaan sekä kuoriketta. Joka tapauksessa lumipeite on hyvä suoja tälle lähes 40 pakkasastetta kestävälle kasville.
En ymmärrä, miksi siementaimia joskus ilmestyy ja joskus taas ei millään. Köynnöksen voisi kuulemma juurruttaa nuoresta versostakin. Ei tässä tosin ole mitään suurempia viinitehtailuja suunnitelmissa, mutta se on aina mukavaa, kun pääsee kokeilemaan kasvatusta. Nytkin jätin ylikypsän rypäletertun multaan – itääkö vai ei? Sitä odotellessa jään jännittämään tätä uutta alkua, joka yllätti täysin minut ilmestymällä kompostikehikon lautojen välistä. Jossakin luki, että uuden taimen pitäisi olla ainakin lyijykynän vahvuinen selvitäkseen talvesta, mutta tämä ei taida olla.
Keväällä tiedetään sekin asia. Pakkanen puraisi jo lehtiä, joten lepoaika on alkamassa. Toivotan tälle pienokaiselle hyviä talviunia!
Riitan puutarha ja mummolan riepumatto 