Saimme jälleen suruviestin: Anopin oli aika lähteä, korkeassa 93 vuoden iässä. Läheinen, hyvä ihminen, joka auttoi meitäkin aikoinaan paljon. Ahkerat kädet ja lämmin sydän jättivät kauniit muistot. Mutta suru tuntuu.
Olen muutenkin viimeaikoina miettinyt paljon surun olemusta. Suuri suru tulee kuolemasta mutta se voi yllättää sinut läheisen tai ystävän vakavana sairastumisena tai muuna elämäntilanteena. Miten surun voisi pukea sanoiksi, miten siitä voisi selvitä? Auttaisiko surutyössä se, että voisi lukea tunteistaan? Miltä suru tuntuu?
Suuri suru rikkoo sydämen. Se ahdistaa, se salpaa hengityksen. Yön tunnit etenevät hitaasti, toivottoman hitaasti. Aamulla huomaat jalkojesi lyijypainot, mutta et voi niitä poistaa. Luulet muutaman hetken ajan eläväsi normaalia arkea, mutta sitten muistat ja surun varjo työntyy läpi tallaten sydeämesi sirpaleita – rikkoen niitä lisää. Jokainen siru viiltää kovemmin ja syvemmältä, terävästi ja armottomasti. Itkua ilman kyyneleitä, kyyneleitä ilman itkua.
Surun seitit levittäytyvät kaikkialle. Ensin ne kietovat sinut itsesi tiukkaan otteeseen, sitten läheisesi, laajentaen lopulta lonkeronsa maailman ääriin. Niin ainakin luulet. Raskaat huokaukset kaikuvat synkissä, päättymättömissä tunneleissa itseään toistaen. Suljet korvasi, mutta huokauksia on pakko kuunnella. Niitä ei voi paeta. Kaikki näyttää turhalta ja tarpeettomalta kun elämää katsoo surun kyynelten läpi, varjon pimennossa. Sillä valoa ei näy missään. Ei edes pilkahdusta.
Vai näkyykö sittenkin? Onko tuo pieni kajastus – tuolla kaukana – valon säde? Tai edes lupaus siitä? Jos suru ei olekaan särkyneen peilin kaltainen? Jos se onkin kuin sortunut muuri, jonka palaset voi muurata takaisin entistä vankemmaksi? Opettaako suru surijalleen joitain? Haluaako se näyttää, että vain sen kokemuksen kautta saa tuntea oikean valon? Kunpa ymmärtäisi…
Riitan puutarha ja mummolan riepumatto 
Làmmin osanottoni! Surun kokee jokainen tavallaan. Sinà kauniisti kirjoittaen.
Kiitos, Lissu,
Osanottoni ! Katselin juuri eilen illalla yleareenalta Viimeiset sanani-sarjaa, siinä paljon ajattelemisen aihetta . Surra voi niin monia asioita ja monella tavalla. Toisille tuottaa pohjatonta surua toisenlaiset asiat kuin toisille, jokaisella on omat kipupisteensä. Voimia sinulle !
Kiitos!
Lämmin osanottoni.
Minulta kuoli Äiti maaliskuussa, suru on vielä niin iso, ettei se mahdu sydämeen. se pursuaa kyyneleinä ulos.
Mutta silti, kun Äiti sai elää miltei 94 vuotiaaksi, olen kiitollinen siitä, että sain pitää Äidin niin pitkään.
Jaksamista!
tuksu
Oma isäni kuoli kolme vuotta sitten, viime syksynä äiti. Monenlaist surua on riittänyt sydämeen.
Myötätuntoni sinne! Kuinka kauniisti pohdit surua! Suorastaan runollisesti. Surun voi kokea niin monella tavalla ja usein se on kiinni siitä millä tavalla ja missä tunnelmissa on erottu, viimeiset päivät eletty. Minä olen ihmeen kaupalla saanut aina valmistautua siihen eroon. Nyt kun kaksi vuotta on kulunut mieheni kuolemasta, se alkaa tuntua tosi raskaalta. On ollut niin paljon töitä ja papereita. Nyt on ehtinyt pysähtyä viime talven aikana. KUljen aina vähän viiveellä… Kuinka rikasta onkaan kauniit muistot!
Suru on tänä keväänä ollut läsnä muulloinkin, joten ajattelin yrittää päästä eteenpäin kirjoittamalla siitä.
Olet kokenut raskaan menetyksen – itse en vastaavassa tilanteessa pystyisi tässä talossa edes asumaan, niin paljon on ”miesten” töitä. Olet koonnut itsesi ja jaksanut, siitä voit olla ylpeä.
Osanottoni.
Niin hienosti kirjoitit surusta. Surua on monenlaista. Jokainen ihminen kokee sen eritavalla ja eri asiasta suree. Läheisen kuolema koskettaa, mutta jälleen näkemisen toivossa jaksaa jatkaa elämää..
Lämmin osanotto teille kaikille sureville!
Sylvi, kiitos!
Otan osaa suruusi!
Löysit kirjoitukseesi surun ytimen. Kajastus…
Sitä minäkin etsin, kajastusta valosta. Kiitos osanotosta!