Lapsuusmuisto

Äitienpäivään on vielä aikaa, mutta koska tämä runo tuli mieleeni tänään, haluaisin sen esittää. Niin kuin ennen, kauan sitten, kaukana lapsuudessa.

KAIVOTIELLÄ
Einari Vuorela

– Äiti, kuka metsässä haastaa ja puhuu?
Siellä niin kaikaa, siellä niin huutaa ja huhuu!

– Poju, kuuntele hiljaa, kun kuulet!
Sehän on metsän sielu, jota nyt soittelee tuulet.

– Äiti, ah, kuuletko sinäkin tuota?
On kuin juoksisi tuhannen lammasta kulkuset kaulassa suota!

– Poju, kuulin ennen, enää en kuulla oo voinut,
liiaks’ on kohtalon kello mun sieluuni soinut.

– Äiti, mitä sä itket, mitä sä metsästä kuulet?
Eikö siellä soitakaan metsän sielua tuulet?

– Poju, soittaa, soittaa! Rauhoitu! Ilosta vain minä itkin, kun sinä hulmuvin kutrein juoksit piennarta pitkin.

– Äiti, soittaako mullekin kohtalon kello, kun suureksi vartun, sitten kun nukutaan monta yötä ja minä jo työhönkin tartun?

– Poju, soittaa kyllä, laulavat lapselle kaihojen kyyhkyt, silloin sä ymmärrät ihmisten itkut ja äitisi nyyhkyt.

– Ihana äiti, ethän itke, kun annan kaikki nää kukkaset sulle ja vesiastiaas kannan?

Tämän herkän, keuruulaisen runoilijan runon, äiti opetti minulle lapsena. Silloin en ymmärtänyt sanoja tai sanomaa, lausuin sitä kuitenkin jo alle kouluikäisenä eri paikoissa. Olin se pieni lapsi, lausumani runon poju. Lapsi, jonka äiti oli toiminut rintamalottana ja jolle kohtalon kello oli soitellut jo monta kertaa. Sitten, vuosikymmenien jälkeen, muutuin runon äidiksi ja vasta silloin ymmärsin ihmisten itkut ja äitini nyyhkyt. Sain myös itkeä ilosta lapsiemme kanssa. Ja nyt, oman elämäni ehtoopuolella,  on minun lapseni vuoro olla äiti, kuunnella kohtalon kelloja tai iloita pienestään. Elämän kiertokulku  – kolmen sukupolven pojut.

Kuusikymmentä vuotta on kulunut, mutta runo on kulkenut sydämessäni kaikki nämä vuosikymmenet. Viikonloppuna me vanhat saimme iloita  lapsosesta, joka kulki entisellä navettatiellä käsi kädessä papan kanssa ja sanoi silmät kirkkaina: ”Me ollaan, pappa, kavereita!”

Voi miten hartaasti haluaisin varjella  kaikki maailman pienet pojat ja tytöt kaihojen kyyhkyiltä. Ja miten minäkin  ilosta itkin katsellessanin tuon suloisen lapsen juoksemista piennarta pitkin.  Suojelusta elämääsi, pieni Mikael!

Advertisement