Pyhäinpäivä tuo mieleen muistoja

Pyhäinpäivä. On hämärää, vaikka iltaan on vielä aikaa. Sataa. Taivaskin itkee.

Tänään liekit lepattavat monien rakkaiden, pois nukkuneiden haudoilla. Siellä lepäävät isä, pappa, mummot, tädit, serkku. Moni sukulainen, tuttava, naapuri ja ystävä. Äiti odottaa vielä siunausta, joten hänen kynttilänsä valaisee pimenevää iltaa kotipihan omenapuun alla.

Eilen olimme isännän kanssa vanhalla ladolla, joka ennen toimi heinien varastointipaikkana. Ympärillä oli silloin peltoja, kytömaa, jossa minäkin pienenä tyttönä monta kertaa olin heinäväen mukana tappikoppaa kantamassa tai haravoimassa, myöhemmin myös traktoria ajamassa. Nyt pelloista ei ole juuri jälkeäkään ja ränsistynyt latokin on jäänyt metsän syliin.

Päätimme pelastaa vuotavan katon alta vielä heinäseipäitä, joita sinne oli kerätty varastoon jotakin seuraavaa – tai nyt jo mennyttä – kesää varten. Tuo tunne, ollessani  sisällä ladossa…sitä ei voi sanoin kuvata. Kuka mahtoi olla se mies, joka viimeisen kerran nämä tänne varastoon kantoi? Varmaankin Eero. Vai oliko se sittenkin isä? Kenen – meidät jo jättäneen ystävän –  työrukkasen jälkiä silittelin omallani, kun puhdistin tomua, seittejä ja ampiaispesien jäänteitä harmaantuneilta pinnoilta?

Kuka vuoli ja viimeisteli nämä seipäät näin sileiksi? Ja mitä oli mielessä sillä miehellä, joka oli tehnyt vielä viimeisenä kesänä muutaman upouuden heinäseipään? Väristä näki, että niitä ei ehditty toista kertaa käyttää. Hän ei silloin aavistanut, että tuo työ oli oikeastaan turhaa. Siitä tuli seuraavan talven aikana vanhanaikaista. Taloon ostettiin vanha paalain.

Katselin kumolleen kaatunutta, päreistä tappikoppaa. Sen oli varmaan tehnyt isän isä, ainakin juuri hän opetti minulle tuota taitoa. Mutta kenellä ja koska oli aikaa vuolla näitä puutappeja? Kun olin pieni, ne katkottiin usein vain oksista. Nämä vanhat tapit oli vuoltu, taidokkaasti, juuri sopivalla tavalla. Käteen istuviksi, tapin reikään helposti asetettavaksi: Toinen pää pyöreä, toinen kulmikas. Eivät mene läpi ja pysyvät hyvin paikoillaan.

Elin muistojen lumoissa jokaisen hetken, jonka vietin ladossa seipäitä keräillen. Olisin halunnut halata niitä kaikkia ihmisiä, koko entisajan heinäväkeä, jotka niillä pelloilla ennen uurastivat. Niitäkin, jotka ladon rakensivat ja sen suuren kurkihirren paikoilleen nostivat. Rakastin eilen heitä jokaista. He rakensivat meille tulevaisuutta, he puolustivat tätä maata ja he jättivät sen meille hyvässä kunnossa. Olemmeko osanneet arvostaa ja hoitaa tätä lahjaa tarpeeksi?

 Rakkaudella, suurella sydämellä: Kiitos teille, pois nukkuneet, nyt ja aina.