Syksyn surullisin päivä – äidin muistolle

Eilen, 18.10, tuli kuluneeksi kolme vuotta isän kuolemasta. Eilisestä tuli myös äidin muistopäivä.

Sateisessa, koleassa säässä syksyn tuuli heilutteli hiljentyneen talon siniristilippua. Lippua, jota puolustaessaan  isä vietti rintamalla parhaat nuoruusvuotensa. Lippua, jota rakastaen äiti kiipesi lottana lukemattomia kertoja Kotkan ilmavalvontatornin jyrkkiä portaita  vihollisen lentokoneita tähystämään.

Nyt tuo meille kaikille rakas lippu kertoi suruviestistä. Eilen, aamulla, äidin voimat loppuivat. Keuhkokuume teki turhaksi toiveet elämän, edes pienen liekin, jatkumisesta.

Liki 70 vuotta on kulunut tästä kuvasta.

Silloin, vuonna 1944, äiti viestitti korkealta tornistaan vaarasta, auttaen osaltaan pääkaupunkiseudun asukkaita turvaan pommituksilta.

Sodan loputtua vuonna 1945 elämä kuljetti neidon sattumalta Keuruulle, jossa hän tapasi  rintamalta palanneen nuorukaisen. Äiti runoili:

”Ol kaunis elokuu, kun ensi kerran kohdattiin ja silmäs sun mun sieluun iäks piirtyi. Mä tiesin kohtaloni löytyneen, ol sielussain kuin aavistuksen unta. Se tuskaa tuo. Vain unelmaa on rakkaus, myös satu kaunein unta on ja kerran kaikki sirpaleiksi hajoo…”

Häitä vietettiin vuonna 1947 aikana, jolloin kaikesta oli pulaa. Se, että Osuuskaupan vararastonhoitaja onnistui tilaamaan kankaan morsiuspukua varten, oli jo ihme.

Muutaman vuoden kuluttua perhe kasvoi kahdella tyttärellä, maatilan työt tulivat tutuiksi. Elämä maalaistalossa anopin ja apen valvovien silmien alla ei varmaankaan aina ollut helppoa.

Vihdoin, vuonna 1959, he saivat ostaa naapurista oman tilan ja elo emäntänä ja isäntänä pääsi lopulta uomaansa. Muistan erityisesti syksyiset perunannostopäivät, jolloin väkeä tuli talkoisiin aina yli 20 henkeä. Ihmekös tuo, tapahtuma oli äidin laittamine pitoruokineen aina yhtä toivottu. Voi sitä herkkujen määrää!  Kuvassa äiti näkyy oikealla, kameran kanssa, joskus 60-luvun alkupuolella. Perunaa oli pitkät rivit, koko sarka rantaan saakka. Kyllä siinä kerääjiä tarvittiinkin.

Nyt, näiden viimeisten viiden kuukauden aikana, äidin kunto heikkeni kaiken aikaa. Emme kukaan olisi voineet keväällä uskoa, että ihminen, joka ei koskaan  ollut taudin vuoksi sairaalahoidossa, jäi sinne pysyvästi, mentyään vain näyttämään lääkärille kipeytynyttä kättään. Mutta kun epäonni ja ongelmat seuraavat toisiaan ja kun kaikki on tarkoitettu päättymään näin, niin ei voi muuta kuin ottaa vastaan. Alzheimerkin eteni vauhdilla tulehdusten myötä. Tällä hetkellä voin olla vain kiitollinen, että kaikki tuska on poissa. Äiti pääsi isän luo ja Isän luo. Aina, kun kävimme häntä katsomassa, hän toivotti meille siunausta.

Jos äidin isä ei olisi kuollut viiden lapsen ollessa vielä aivan pieniä, äidistä olisi ehkä tullut sairaanhoitaja. Mutta kouluun ei voinut päästä, kun ei ollut rahaa. Elämä oli tuolloin hyvin niukkaa. Jo 14-vuotiaana piti äidinkin lähteä töihin. Mutta iloa päiviin toivat itse kirjoitetut runot ja näytelmät, runokilpailujen voitotkin.

Liitän aivan loppuun vielä osan runosta, jonka äiti kirjoittti 11-vuotiaana. Runoon liittyy liikuttava tarina: Pyhäkoulunopettaja olisi vienyt hänet matkalle Keuruulle, valtakunnallisille pyhäkoulupäiville, lausumaan runoa. Opettaja oli jo ostanut tyttöselle kengät, laukun ja mekon. Tuollaiset aarteet olivat jotakin käsittämätöntä, lapsi olisi saanut ne ihan omakseen. Mutta oma äiti ei päästänyt pikkutyttöään niin pitkälle matkalle. Vielä viime talvenakin äiti muisteli sitä, kuinka valtava pettymys tuo matkan peruuntuminen oli, sillä ei hän saanut myöskään niitä kauniita asusteita. Se oli varmaan yksi äidin elämän suuri tragedia, sillä ikinä hän ei ollut nähnyt, saati omistanut, mitään niin ihanaa tavaraa. Tätä kaikkea on meidän, nykyajan yltäkylläisyyteen tottuneiden, vaikea käsittää. Mutta kun sen käsittää, niin sydämessä liikahtaa hyvin vahva tunne. Surun ja kaipauksen ympäröimä rakkaus.

”Oi kuulkaa, kun Jeesus kutsuu, meitä luoksensa taivaaseen. Oi kuulkaa, kuulkaa, hän kutsuu, meitä kotihin iäiseen.

Ei  maailma voi sitä antaa, mitä rakkahin Jeesus voi, ei kukaan jaksa ristiään kantaa, sen Jeesus on kantanut, oi.

Oi kuulkaa, hän rakastaen kutsuu, hän, karitsa Jumalan. Hän henkensä alttiiksi antoi, kärsi ristinkuoleman.

Oi kuulkaa, kun Jeesus kutsuu meitä luoksensa taivaaseen ja jos kuulemme Jeesuksen kutsun, vie Hän meidät autuuteen.”

Kiitos, äiti, kaikesta. Sinua kutsuttiin nyt. Hyvää taivasmatkaa. Vie rakkaat terveiset isälle.

Mainokset
Kategoria(t): Surusydämellä. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

18 vastausta artikkeliin: Syksyn surullisin päivä – äidin muistolle

  1. sylvi ja Sulo sanoo:

    Lämmin osanottoni Teidän kaikkien suureen suruun.♥
    Kauniisti kirjoitit äidistäsi.

    Ei illalla myös siskoni sulhanen pääsi taivaan kotiin, Kotkan sairaalassa.
    Syöpää vastaan taisteli 2 vuotta.

    ” Enkelin sylissä voi pelotta ylittää yön rajan,
    jättää taakseen pimeät päivät,
    kohdata Katoamattoman ruhan”
    Pia Perkiö.

  2. Lissu sanoo:

    Sydàmestàni mukananne!

  3. Tarja sanoo:

    Osanottoni ja voimia surun keskelle 🙂 Oma äitini myös menehtyi sairaalareissulla. Hänet vietiin sairaalaan kun ei pärjännyt enää kotona, vaikka oikea paikka olisi ollut esim. vanhainkoti tms. Sairaalassa kunto nopeasti huononi jatkuvan makuullaolon seurauksena. Kaksi kuukautta hän jaksoi odottaa paikkaa vanhainkotiin, sitten tuli keuhkokuume ja sen jälkeen ei tarvinnut enää odotella sitä paikkaa …. 😦

  4. Marietta sanoo:

    Lämmin osanotto! Vanhan ja sairaan ihmisen kohdalla on helpottavaakin ajatella, että hyvä näin, nyt on kivut poissa. Suru ja kaipaus on siitä huolimatta yhtä syvä, mutta kauniit muistot lohduttavat ja kantavat eteenpäin.

  5. sari sanoo:

    Osanotto ja voimia sinne teille ,

  6. Millan sanoo:

    Lämmin osanotto täältä myös. Paljon hyvää ja kaunista sai äitisi aikaan. Hänestä jäi selvästi hyvä muisto. Nyt hän on päässyt perille, sinne, missä isäsikin häntä jo odotti. Voimia teille surussanne.

  7. Nettimartta sanoo:

    Lämmin osanottoni! Voimia. Kiitos kauniista tarinasta, jonka jaoit kanssamme.

  8. Konnadonna sanoo:

    Lämmin osanotto suruunne. Rakkaan ihmisen poislähtö, vaikkapa olisi kuinka odotettavissa, on kuitenkin niin lopullista. Voimia syksyynne.

  9. Sirkku sanoo:

    Siunausta sinulle tähän päivään.
    Huomasin: kiitollisuus päällimmäisenä sinulla surun keskellä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s