Oltiin siinä vaiheessa, että kaksi kanaa jo osasi mennä sisäänkin. Tai se meni niin, että viisain kiipesi omia aikojaan sisälle, sillä yllätäen alkoi sataa vettä. Kaksi muuta ovat parhaat ystävät ja heistä toinen olisi osannut saman tempun, mutta ei halunnut jättää kaveriaan yksin. Kun menin tarhaan, se heti kipitti sisään ja uskoi minun auttavan sen avuttomimman sateensuojaan. Niin sitten teinkin, mutta kun aikani katselin sen surkeita yrityksiä, tajusin, mistä kiikastaa: Se ei voinut käsittää, että kun toiset häipyivät ikkunasta sisään, sen olisikin pitänyt kääntyä toiseen suuntaan ja kävellä tikapuiden matalaan päähän! Ei, se vaan kurkisteli ylös ikkunaan seinän vieressä ja hohhaili, että ei jaksa niin korkealle lentää. No, minä otin omat aivoni narikasta ja siirsin ne kana-taajuudelle: Hain kaksi vanhaa, puista perunalaatikkoa, jotka asetin niin, että ne olivat kuin portaat seinän vieressä.
Nyt kyseinen kana nousee laatikkoportaille ja lennähtää siitä tikapuiden yläpäähän. Hetkinen kului vielä siinä, että se tajusi ikkunan olevan auki. Aluksi se vain koputteli nokallaan viereistä lasiruutua ja huuteli sisällä oleville kavereilleen, että tulkaa nyt ihmeessä neuvomaan, miten pääsitte tästä läpi….
Yksi kana vielä nokki kauroja iltapalaksi, kun nämä tosi-ystävät alkoivat odotella Nukku-Mattia.
Nyt meillä vihdoin helpotti isännän kanssa , sillä ”kot-koijien” (Mikaelin antama nimitys kanoille) omatoimisuus on lisääntynyt huomattavasti. Ainoa ongelma on enää se, että pitää muistaa estää munintapesään pääsy yöaikaan ja ottaa aamuvarhaisella este pois. Munat ovat olleet tämän käytännön aikaan tosi puhtaita, joten vaivannäkö kyllä kannattaa! Sitäpaitsi tänään olin ikionnellinen: Kun menin viemään puuron loppua ystäville, ne tulivat, kuultuaan ääneni, jo vastaan ja yksi jopa uskalsi napata herkkupalan kädessäni olevasta kupista. Luottamus alkaa rakentua, työmme tulokset tuottavat satoa tälläkin alueella. Ihana asia sekin!
Riitan puutarha ja mummolan riepumatto 