Voi tätä tunnelmaa tänä aamuna seitsemän jälkeen! Tyyni järvi, käen kukunta, kevään vihreys pelloilla. Illalla oli laskettu verkko ja aamulla lähdimme sitä kokemaan.
Sään lämmettyä lahnatkin alkoivat kutea, joten virittämässämme verkossa oli 11 kalaa – puoli saavillista. Yksi kuitenkin pääsi karkuun… Olisipa Mikael ollut näkemässä!
Viime keväänä tein pienen jutun isännän kalanperkuupaikasta. Hän on edelleen kovin tyytyväinen siihen – pitkän miehen selkä saa olla suorassa! Siili piipersi vuohenputkikasvuston seassa, oli varmaan löytänyt Katti Konosen haukien perkuujätteet.
Meidän pieni kotilahtemme on tosiaankin lahnoille mieluinen kutupaikka. On ollut ainakin toista sataa vuotta, niin kauan kuin tiedetään. Isäni neuvoi aikoinaan parhaat verkon paikat, lämmöllä häntä tänäkin aamuna muistelin soudellessani tyynessä, kauniissa säässä. Lahnojen kalastaminen oli isälle tärkeää. Näin meillä on aina tehty ja näin tullaan aina tekemään. Tai ainakin niin kauan kun meillä voimia riittää. Mutta tuo kuvan vaalea heijastuma – lähetettiinkö se minulle? Sieltä kaukaa? Isältä?
Riitan puutarha ja mummolan riepumatto 
Huokailen tààllà Suomen kauniin kevààn edessà. Ja mikà saalis? Mitenkàs te lahnat valmistatte?
Lissu, savustusta lähisuvulle…nyt alkuun ainakin. Ja Sylvi, nyt on NIIN kaunista ulkona!
Oi sinä kuvailit niin kauniisti että näin tuon järven ihan veestä käsin. Taivaskin näyttää olevan ihan sininen.
Ison saaliin saitte.
Makoisia syömähetkiä teille!
Eikö niin, että on perin vaikea pukea sanoiksi niitä tuntemuksia noissa tilanteissa: aamuinen hetki, saalis kuin taivaan lahja ja sitten veden viljan ääressä nälkänsä tyydyttäminen, menneiden polvien muistaminen..
On meillä rikas elämä.
Juuri niin, Sirkku! Kahden vuoden päästä sinäkin elät näitä hetkiä. Olen jo nyt onnellinen puolestasi!