Pitkäperjantaina taivaskin itkee, sanoi mummoni aikoinaan. Surun päivä, surullinen, harmaa sää. Männyn oksista riippuvat jäätyneet kyyneleet. Itselleni pääsiäisaika on perinteisesti ollut mielen hiljentymistä: Kiirastorstai-illan ehtoolliskirkko ja Matteuspassion kuunteleminen (ja katseleminen, jos se on TV:ssä) -siinä hyvät ainekset. Olisi upeaa nähdä se livenä! Ehkä joskus… Herkullinen juhlaruoka, erityisesti lammas eri muodoissaan, on myös tärkeää. Yksi pikkiriikkinen tipuperinne on ollut edelleen hengissä: ”Lasten” ovien taakse käy kukko munimassa suklaamunat sunnuntai-aamuna. On käynyt jo yli 30 vuotta. Taitaa toteutua tänäkin vuonna, mutta olisikohan sitten viimeinen kerta. Vuoden päästä saa Mikael olla ainoa, jolle pääsiäiskukot munivat.
Kuva kaukaa lapsuudesta: Oli aina ilon päivä, kun sain tavata kahta tätiäni. Tässä siivoillaan kellaria kesäkuntoon.
Surua tähän päivään ja aikaan tuo pari muutakin asiaa. Äitini muistin ongelmia saatiin, vastustelujen jälkeen, vihdoin alkaa selvittää. Minä muistan kaiken, te muut ette senkään vertaa. Kai sitä itse tietää, muistaako vai ei. Monella alueella oli puutteita ja homma alkaa edetä tutkimustasolle. Voitte arvatakin, että minä lähimpänä auttajana olen saanut jo vuosia sen rankimman ryöpytyksen. Nyt kun siihen on lisäksi tullut myös epäluulo ja luottamuspula, alan olla aika poikki. Vaikka kuinka ajattelen, että on kysymys dementiasta, niin sanat satuttavat. Et voi uskoa, miten minä jouduin valvomaan sinun takiasi ensimmäisenä vuonna. Itkit kaikki yöt! Kyllä se oli sinun syysi, ei se ainakaan minun syyni ollut! Tai sitten Mihin sinä sen tavaran panit? Sinun kädessäsi minä sen viimeksi näin. Kuka muu sen olisi voinut viedä? Toivoisin kovasti, että hän hyväksyisi jatkossa ulkopuolista apua esimerkiksi siivoukseen tai muuhun kodinhoitoon, mutta pahalta näyttää. Seinä on vastassa joka suunnalla. Eli tähän pääsiäisaikaan minulle tulee surullisia ajatuksia ja hiljentymistä aivan luonnostaan. Syyllinen, syyllinen, syyllinen. Oikeastaan aamulla ensimmäiseksi ajattelen, yön valvomisien jälkeen, että olisipa jo ilta ja pääsisin takaisin vuoteeseen…
Toinen surun aihe on 17-vuotiaan kissamme vanheneminen ja sairaudet. Munuaisten vajaatoimintaa kyllä hoidetaan, mutta viimeaikoina hengitys on alkanut muuttua vaikeaksi. Nesteenpoistolääkkeestä huolimatta kuuluu hirveä rahina. Muutama yskäisy tuo hetken helpotuksen, mutta sitten se jatkuu: Suu auki ilmaa sisään hinkumisen ja vinkumisen säestyksellä. Erityisesti kehrätessä. Olemme reilun viikon kuluttua lähdössä lomalle, joten väkisinkin on mieleen noussut ajatus, pitäisikö käydä eläinlääkärin nukutuspiikillä sitä ennen. En haluaisi jättää kissaa nuorison hoidettavaksi tuossa kunnossa. Mutta toisaalta, kesä olisi tulossa. Katti Kononenkin on odottanut sitä kovasti. Voinko tehdä ratkaisevan päätöksen? Voinko elää sen kanssa? Miltä tuntuu tulla kissattomaan kotiin matkalta? Alakuvassa kaikki on vielä hyvin, turkki kiiltää ja voimia riittää.
Mitä minulle oikeastaan kuuluu? Mitä minun pitää tehdä? Mikä on oikein? Vai onko mitään ainoaa oikeaa? Tuleeko minusta taas syyllinen? Näissä harmaissa ajatuksissa toivotan kaikille rauhallista pääsiaisaikaa. Pitkäperjantain surusta pääsiäisen valoon.
Riitan puutarha ja mummolan riepumatto 
”Kohtele minua hyvin,
sitten kun en enää muista nimeäni.
Sitten kun tämä päivä on sekoittunut eiliseen.
Sitten kun aikuiset lapseni ovat kasvaneet muistoissani pieniksi jälleen,
sitten kun en enää ole tuottava yksilö,
kohdelkaa minua silloinkin ihmisenä.
Sitten kun tämä päivä on sekoittunut eiliseen.
Sitten kun aikuiset lapseni ovat kasvaneet muistoissani pieniksi jälleen,
sitten kun en enää ole tuottava yksilö,
kohdelkaa minua silloinkin ihmisenä.
Välittäkää minusta,
antakaa rakkautta,
koskettakaa hellästi.
Kello hidastaa,
eräänä päivänä se pysähtyy kokonaan,
mutta siihen on vielä aikaa.
Antakaa minulle arvokas vanhuus.”
– Tuntematon –
Iloa päiväänne ja halauksia! ♥
Oikein rauhallista Pääsiäisaikaa sinulle ja voimia.♥
Sylvi, kiitos kauniista sanoistasi. Mielestäni noin olen yrittänyt tehdäkin, mutta omat voimat uupuvat…Jospa tutkimusten myötä joku lääkehoito olisi apuna.
Voi sinua! Samoilla aalloilla keikumme…ikävä ukkokultaa. Tosin hän lähti ennen tuota aikaa, mistä sinä nyt saat kuulla kunniaasi. Tiedän, että tuo sairaus ilmenee monin eri tavoin, mutta ei voi mitään että toinen muuttuu. Ukkoni ei vielä ehtinyt muuttua, mutta tuollaista olisi ollut edessäni.
Vaikea ajatella, että toinen ei ymmärrä mitä sanooa ja mitä aiheuttaa toiselle. Sitä on kuitenkin vaikea kestää. Kuitenkin hän purkaa omia vain omia asenteitaan elämää kohtaan. Pelkoja. Ei ne ole kenenkään toisen syytä.
Ja tiedän mitä on talo ilman kissaa. Kun meillä niitä aikanaan oli kolme suurta persoonallisuutta. Kuitenkin he loivat sen kodin rauhallisuuden ja kodikkuuden. Olen tässä jo kysellyt kissanpoikasia.
Kunnellaan Matteus Passiota ja annetaan surun tulla…
Kiitos lämmöstä, Metsätonttu. Tässä mennään nyt, mutta mitähän on 20 vuoden kuluttua itsellä edessä. Kauan mietin, uskallanko kirjoittaa äidistäni, mutta nyt ainakin tuntuu siltä, että se vähän helpotti oloa…
Kiitos blogistasi ! Kirjoitat kaikista elämäniloista ja murheista niin kauniisti ja koskettavasti ,jatka samaan malliin. Sellaistahan tämä elämä iloa ja surua . Voimia sinulle ja rauhallista pääsiäisen aikaa .
Sari, kiitos itsellesi ystävyydestä ja noista lämpimistä sanoista. Hyvää pääsäisaikaa teille kaikille!
Missään nimessä et ole syyllinen!
Lapsuudestaan ei kenenkään tarvitse kantaa syyllisyyttä, eikä nykyhetkellä siitä että vaikka tekee parhaansa se ei vain riitä.
Dementiaa on montaa lajia, noista oireista tulee myös Alzheimer mieleen.
Vaikka kuinka tiedostaisi syytökset ja moitteet sairaudesta johtuviksi ne loukkaavat varmasti.
Vielä tässä vaiheessa – kun äidilläsi kuitenkin on varmaan vielä selvempiäkin hetkiä.
Neuvoisin sinua nyt pitämään ennen kaikkea omasta jaksamisestasi huolta, edessä saattaa olla vielä monta raskasta vuotta ja huolehdittavaa asiaa.
Ymmärrän ettei äitisi halua vieraita kotiinsa, mutta alan ammattilaisen mielipide äitisi kunnosta olisi hyvä myös jatkoa ajatellen.
Ja useimmiten käy niin että alun vastustuksesta huolimatta kotiapuun ollaankin tyytyväisiä.
Olisiko sinun mahdollista diagnoosin tultua ottaa yhteyttä kotikaupunkisi vanhuspalvelujohtajaan?
Jollet saa tarkempia neuvoja jo muistipoliklinikalta.
Dementiasta on kirjoitettu myös paljon hyviä oppaita.
Kun ymmärtää miten sairaus muuttaa ihmisen persoonaa on myös helpompi käsitellä omia tunteitaan.
Luopuminen on aina raskasta, on sitten kyseessä rakas lemmikki – tai ihminen joka liukuu pois omaan maailmaansa.
Toivon sinulle paljon voimia, iloa ja valoa pääsiäiseesi!
Mk, annoitpa hyviä ohjeita asiantuntijana. Samaa sairautta minäkin ounastelen, mutta kuten kirjoitin, diagnosointi on vielä aluillaan. Ja tuohon, että kotiin ei saisi kukaan vieras tulla. Olen sama mieltä, että kun hoivahenkilö kävisi useammin, hänestä tulisi odotettu tuttu. Kun saisi tässä alussa vaan junan oikealle raiteelle! Kiitos myötäelämisestäsi.
Niin, neuvoja en osaa antaa, mutta myötäelän tuntojasi. Syyllinen? Et varmasti ole, tiedän kuitenkin tunteen…
Voi Katti Kononen, ikä tulee ja vaivat mukana. Pyry-koiramme sairastui keuhkosyöpään ja päätimme pitää sitä mahdollisimman kauan kotona, kunnes tajusimme, että se ei koiramme parhaaksi. Teimme päätöksen, että ihana koiramme pääse pois vaivoistaan. Tämä oli raskas ja samalla helpottava päätös. En halua teitä neuvoa enkä opastaa, te teette omat päätöksenne. Ei ole vain yhtä tapaa hoitaa asioita.
Rauhallista pääsiäistä!
Nettimartta, kiitos myötäelämisestä. Saimme eläinlääkäriltä ohjeita, että jos kissa ei näytä kärsivän tilanteesta, asia voi toistaiseksi jäädä silleen. Nyt vaikuttaisi, että nesteenpoistolääke kuitenkin helpottaisi tilannetta, joten päätökset taitavat sittenkin siirtyä keväämmälle. Ilmeisesti suurentunut kilpirauhanen painaa kurkkua kehrätessä…
Muuta ei voi tähän sanoa kuin, että saatan jotakin asiasta tietää ja ymmärtää…. Valoisinta pääsiäistä kuitenkin Sinulle !
Kuka kestäisi nähdä kaiken,
löytää ja ymmärtää tarkoitukset,
kuulla taivaan ja maan
huokaukset, yhtä aikaa kaikki
oman sydämensä rukoukset?
Aavistamaton
suojaa meitä, ettemme uuvu
näkyvän alle,
ettemme kadota kaipausta
vaan löydämme
sisimpäämme kätketyn
taivaan.
– Pia Perkiö
Kiitos, Aila! Varmaan tiedätkin paljon, luin aiempia tekstejäsi. Mutta voimia myös sinulle!
Tosi kaunis runo…