Helmikuun alkaessa

Huomasin eilen, että sunnuntaina on jo kynttilänpäivä.  Päivä saa nimensä vanhasta, keskiaikaisesta tavasta siunata vuoden aikana kirkossa käytettävät kynttilät. ”Kevättä kynttilästä”, sanottiin meillä päin minunkin lapsuudessani, joten kaipa tässä sitten kevättä ollaan lähestymässä. Onhan kynttilänpäivä myös valon juhla. Mittarissa on tälläkin kertaa kuitenkin -25 ja puita kuluu talon lämmitykseen melkoisesti. Villapaitaa on lisättävä ja huominen kuntosali/vesijumppareissu tuntuu toistaiseksi aika kalsealta ajatukselta…

Aamurusko värittää hanget

Sohva nököttää terassilla edelleen – olkoon niin kauan, kunnes lumisade sen sisälle pakottaa! Eilinen päivä kului suurelta osin naapurissa äitini kahta pakastinta sulatellessa. Jotakin uskalsin salaa jopa napata pois, tädin kanoille ja koirille sulatettavaksi, mutta kyllä vanhat ihmiset vaan haluavat säilyttää kaiken! Keittoja (lempiruokia) vien mummolle aina isomman määrän, kerta-annoksiksi pakastettavaksi. Lämpimäisiksi sen sijaan aina vain muutaman sämpylän tai pullan tai osan kakkua kerrallaan, että hän söisi ne tuoreina, mutta nekin näyttävät häviävän pakastimien uumeniin. Siellä sitten avonaisissa pusseissa tai jopa paljaaltaan…maku on tietenkin aivan hirveä! Koska mummo ei ylety arkuupakastimen pohjalta mitään ottamaan, siellä olevat marjakassitkin (erilaisia viinimarjoja sekä puolukoita muovipusseissa kukin laji omissa muovikasseissaan) siirtyvät vain vuodesta toiseen. Joskus olen saanut luvan keitellä osasta mummulle mehuja, mutta yleensä ne jätetään sinne koskemattomina: Hyvä se on varastossa marjoja olla…Nyt neljä vuotta vanhoista mansikoista kuitenkin tuli hilloa. Mummo oli jopa niin reippaalla mielellä, että keitti sen itse! Kaappipakastimen ovi oli varmaan jäänyt joskus auki, ainakin siltä näytti. Piti ensin sulatella, että saatiin ylähyllyn tavarat irti… Nyt on joka tapauksessa kaikilla hyvä mieli. Inventointi on itse kullekin hamstraajalle toisinaan paikallaan!

Aurinko on matalalta paistaessaan taaskin armoton: onko tämä kaitaliina muka noin ryppyinen? Mutta väliäkö sillä, mennään silti kevättä kohti iloisesti tulppanien kera!

P.S. Tuosta lampaasta: Mikael yritti usein livistää lasikuistille. Syykin selvisi: Poika kertoi touhuissaan: ”Mmmäää” ja osoitti etusormellaan ikkunalle, josta vasta silloin muistin tämän lampaan. Pitihän se lämpimään tuoda!  Sama juttu viime viikolla hirvipeijaisissa. Äitinsä ihmetteli, missä mahtaa olla lehmän kuvia, kun Mikael jatkuvasti osoitteli ulkoeteiseen ja sanoi ”Mmmööö!” Lähtiessä sitten huomasimme katon rajassa hyllyn, jolla oli emalisia maitokannuja, lehmän kuvat kyljessä! Ei niitä kukaan muu ollut tullessa hoksannut paitsi pieni Mikael!