Kanamaisia ajatuksia, osa 4. Lapsuusmuisto

(Jos eksyt Riitan puutarhaan ensimmäistä kertaa, voit halutessasi lukea kana-sarjan aiemmat tarinat tästä linkistä. )

Löysin vanhasta albumista lisää kanojen kuvia, joten skannailin silmäniloksi juttuun mukaan, vaikka aiheen vierestä ovatkin…

Olen viettänyt lapsuuteni maalaistalossa, maanviljelijän tyttärenä. Meillä oli 7-8 lehmää sekä nuorta karjaa, muutama kanakin. Noilta ajoilta on monta mukavaa muistoa, mutta lämpimin kaikista on ehdottomasti kanojen kesäaamuinen kaakatus. Oman huoneeni ikkuna oli aamuauringon puolelle marjatarhaan, pidin sen yleensä auki. Kun heräsin, ei tarvinnut edes silmiä avata, kun saatoin jo päätellä vallitsevan säätilan – kaakatuksesta! Sateella ja kylmällä säällä ulkona oli hiljaista, mutta jos kuulin iloisen kotkotuksen, tiesin, että aurinko paistaa ja rouvat ovat touhukkaina pihapuuhissaan. Lapsuuden onnellista aikaa omenankukkien tuoksuessa – sitähän se oli. Tuo tunne on vieläkin voimakkaasti läsnä, kun tätä juttua kirjoittelen. Siksi parikymmentä vuotta sitten olikin selvää, että kun pääsimme muuttamaan maalle ja vielä itse suunnittelemaan kotimme, niin kanala sinne ainakin piti saada! Toivoin omille lapsille samanlaisia muistoja elämän eväiksi.

Kukko oli tietenkin myös hankittava, vaikka kiekuminen veikin joskus lapsilta ”hermot”. Muistan erään kerran, kun tyttärelle tuli ystävä kyläilemään ja he päättivät viettää yön teltassa keittiön ikkunan alla. Kolmeen saakka oli kuulemma valvottu, kun oli niin hauskaa, ja neljästä eteen päin valvottiin kukon kiekumisen vuoksi…Ei ihme, että tytöt tulivatkin kiukkuisina sisälle uniaan jatkamaan!

Apua, iik, kukko saa minut kiinni!

Jouduin jättämään  rakkaan lastentarhanopettajan virkani jo Jyväskylästä muuton yhteydessä vuonna 1985. Kangasalla asuessamme olin neljä vuotta seurakunnan kerho-ohjaajana mutta Keuruulle muutettuamme minut houkuteltiin ala-asteelle sijaisuuksia tekemään. Koulu imaisikin minut kokonaan, sillä säestystaitoisesta sijaisesta oli usein puutetta. Lopulta kiertelin,  15 vuoden aikana,  kaikilla eri luokkka-asteilla ja monilla eri kouluilla – lyhyistä  sairaslomista pitkiin vuorotteluvapaisiin. Se oli mukavaa aikaa ja kesäthän olivat vapaita – tosin myös palkattomia.  Kerroin usein pienemmille oppilaille välipaloiksi  kanamaisia tarinoita, niitä haluttiin kuulla aina vain lisää ja lisää.  ”Koska sinä tulet taas meille sijaiseksi? Kerro se, kun teidän isä puijasi kukkoa!” No sehän meni niin, että  koska Kustaa I oli ihmisille niin vihainen, se halusi jahdata myös isääni. Tämä kyllä vähän provosoikin tilannetta, sillä hän juoksi kanatarhan ulkopuolella pitkin seinustaa ja kukko sisäpuolella, kiroillen ja tuijottaen vihaisesti uhriaan. Eikä se höpsö koskaan huomannut, että lopulta verkkoseinä tuli vastaan! Isä jatkoi nauraen matkaansa tarhan ulkopuolella mutta kukko törmäsi – boioiong – ja taas sama toiseen suuntaan. Vaikka kuinka monta kertaa, edestakaisin…boioioiong…

Ensimmäiset munat piti panna nurin päin oleviin munakuppeihin

Tai kun isäni kerran otti vihaisen Kustaan kiinni ja pani läheiselle pyykkinarulle roikkumaan kannuksista pää alas päin. Kyllä meitä silloin nauratti ja kyllä oppilaitakin nauratti, kun havainnollisesti heille yritin tapahtuman esittää. Kustaa toki hetken kuluttua lennähti tiehensä, todellakin tiehensä. Ei sillä kertaa enää isäni kimppuun! Kanat pelastivatkin monta kiperää tilannetta koulumaailmassa ja oppilaat jaksoivat pienten kevennysten myötä jatkaa taas tehtäviään.

Hautova kana

Ikävää sen sijaan oli nähdä todellisuudessa tuo kuuluisa nokkimisjärjestys. Helposti sanaa lainataan vitsinä ihmistenkin elämään, mutta käytännössä se on tosi kurja: Kukko johdatti ruokailuun arvoväen, mutta joku onneton oli aina viimeinen, hyvä jos edes sai tulla. Usein jotakin rouvaa vihattiin ja nokittiin niin, että se oli pelastettava eroon muista. Arvojärjestyksen saattoi päätellä myös yöpuulla olosta: Ylimystö sai  olla orrella kukon vieressä, järjestys oli aina sama. Eli vaikka kanoja oli korkeintaan viisi, silti tuli jatkuvasti riitaa!

Poikaset kuoriutumassa

Tuosta vanhasta opaskirjasta, josta kirjoitin ensimmäisessa kanajutussani,  on myös hauska tarina kerrottavaksi: Oppikirja on alkujaan SOK:n Tampereen konttorin kirjastosta. Mieheni sai sen syntymäpäivälahjaksi hallinto-osaston työkavereiltaan, koska kirjasta”löytyi” todella tarpeellisia tietoja.  Niitä oli alleviivattu ja ”kananhoito”-sana oli vaihdettu sanaksi ”yritys”:

”Yrityksen (kananhoidon) aloittamisessa tarvitaan, paitsi uskoa ja luottamusta sen menestymiseen ja rohkeutta uuden yrityksen luomiseen, myös ahkeruutta ja tarmoa ammattitaidon saavuttamiseksi. Jos asia on kokonaan vieras, ei ole syytä ryhtyä laajaan yritykseen, vaan on parasta aloittaa varovammin. Omakohtainen kokemus on vasta riittävän vahva laajemman yrityksen menestymisen perustus. Hallinto (kananhoito) voidaan useinmiten aloittaa vanhasta rakennuksesta muodostetussa tilassa. Jos taas uusi on rakennettava, voidaan se tehdä aluksi pienempi ja varata samalla laajentamismahdollisuus esim. jatkamalla rakennusta. Myös voi tulla kysymykseen aluksi erittäin halparakenteinen tila, joka yrityksen ja innostuksen vakiinnuttua korvataan paremmalla.”

Kanalan pitoon 1940-luvulla suunnitellut ohjeet ovat siis täysin käyttökelpoisia tämän päivän yritysmaailmassakin. Koska lukijoissani on nykyisiä ja tulevia yrittäjiä – erityisesti heille tämä neljäs ja viimeinen kana-postaus! (Viimeinen tältä erää, keväällä uusin kanavoimin!)

Juuri kuoriutunut untuvikko

Mainokset
Kategoria(t): Kanala Avainsana(t): , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

8 vastausta artikkeliin: Kanamaisia ajatuksia, osa 4. Lapsuusmuisto

  1. Mk sanoo:

    Me lukijatkin viihdyimme kanatarinoiden parissa.
    Mukavia muistojakin ne toivat roppakaupalla mieleen.

  2. Metsätonttu sanoo:

    Ihanaa juttua Riitta! Olet löytänyt kultanurkan. Mukava kuulla, että sinäkin olet tarinoillasi pelastanut tilanteita. Se on ollut minunkin valttikorttini. Vieläkin kun käyn koululla joskus tuuramassa, oppilaat pyytävät ’kerro tarina’. Kaikilla linja-automatkoilla kuului samaa. Siis ihmeellistä kuinka tarinoitsijoita aina vaan tarvitaan. Vaikka on tv, videoita ja kaikkia mahdollista.

    Kerro lisää! ❤

    • Metsätonttu, kiitos! Näinhän se on, että vuorovaikutus ihmisten välillä tässä ja nyt – ei sitä muu voi korvata. Tuo tarinankertojan rooli varmaan pysyy sinussakin niin kauan, kunnnes entiset oppilaasi kasvavat koulusta pois. Sittenkin vielä pikkuveljet tai -siskot saattavat muistaa, kun ovat isommilta kuulleet!
      Ja eikös vain ole sinunkin ruusukahvilaasi vinkinpoikasta tuossa kananhoitokirjassa 🙂

  3. Metsätonttu sanoo:

    Kiitos, kyllä on kovastikin vinkkiä. Vanhimman poikani vieraillessa ruusunnuppunsa kanssa vinkkasinkin hänelle noin vain ohimennen, että mitäs jos perustettaisi kanala. – Mikäs siinä, sanoi hän ja jäi katsomaan perääni. Sitten kysyi: – Oletko sinä joskus hoitanut kanoja?
    Enhän ole, täytyy myöntää. Mutta ei hän minua heti teilannut.

    • Metsätonttu, mitenkäs siinä kirjassa olikaan: Jos ei ole aikaisempaa kokemusta, niin aloitetaan ensin varovasti pienemmällä…Minä ajattelin näin ”kokeneena” kuitenkin vain ehkä kolme kesäkanaa ottaa. Ettei ole niim montaa, joista pitäisi päästä eroon talveksi…

  4. Konnadonna sanoo:

    Kertakaikkiaan mukavaa ja viihdyttävää luettavaa nämä kanamaiset tarinasi! Itse en ole maalaistalosta, mutta kouluaikana vietin paljon aikaa ystäväni perheen maatilalla. Tehtiin kaikenlaisia töitä lypsystä kasvimaan kitkemiseen ja heinäntekoon. Lauantaisin sitten lähdettiin lavatansseihin, kun työt oli hoidettu. Sieltä on paljon ihania muistoja (vaikka lehmiä pelkäsinkin).

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s