Sain eilen postista odotetun paketin. Tilasin nimittäin viime viikolla nettikaupasta Linda Lampeniuksen vuoden takaisen joululevyn ”Angels”. Keuruun levyvalikoima on valitettavasti hyvin pieni! Samassa tilauksessa tuli Mariah Careyn 90-luvun joululevy, oli jopa tarjouksessa. Soitan sitä AINA pipareita leipoessani. Vielä tänä jouluna laulut kuunneltiin kasettisoittimesta, mutta olen pelännyt sitä, milloin se hajoaa. Nyt on ensi vuoden piparituotanto varmistettu!
Sunnuntaina olimme kirkossa satojen muiden kera laulamassa kauneimpia joululauluja. Se on aina yhtä ihanaa, sieltä saa joulun tunnun. Eri vuosien joululauluvihkosia on kerääntynyt laskujeni mukaan 23, joten aika usein olemme sinne ehtineet vuodesta 1988 lähtien. Tänä vuonna vihkosessa oli jälleen kaunis, Carola Häggkvistin ”Taivas sylissäni”. Se on papin kertoman mukaan Neitsyt Marian kehtolaulu Jeesus-lapselle. Muistan hyvin sen jouluajan, kun ensimmäisen kerran tätä, minulle uutta laulua, kirkossa lauloin. Olin silloin pienellä, 2-opettajaisella koululla vuoden vuorotteluvapaata sijaistamassa. Itselläni oli yhdistetty 1-2-eskariluokka, mutta toin lauluvihkosen tullessani 3-6 -luokkalaisten opettajalle, joka oli ja on innokas musiikkimies. Joulujuhlissa pieni kuoro jo esitti upeasti tuon laulun. Se taisi olla monelle oppilaiden vanhemmallekin vieras. Oli tunteikasta ja lämmittävää laulaa sitä jälleen.
Itsekin otin hyllystä esiin joululaulukirjat: Nyt on oikea aika soitella. Jos ei muuten, niin omaksi iloksi (ja katti Konosen harmiksi, ehkä).
Riitan puutarha ja mummolan riepumatto 
Sinä osaat soittaakin!? Hieno juttu, se on ihanaa terapiaa joulutouhun keskellä. Minullakin on piano, jolla olen koulun lauluja aikoinani opetellut soittelemaan. Mutta ei se hääppöstä ole. Eläkkeellä ollessa en ole vielä koskenut pianoon kertaakaan, vaikka jopa viritytin sen. Vieraat kyllä soittelevat mielellään.
Metsätonttu, ollessani 12-vuotias isä vihdoin suostui ostamaan meille ikivanhan pianon. Se on vieläkin äidilläni, tosin kaipaisi nyt kovasti kunnostusta. Mutta silloin se pysyi vielä joten kuten vireessä ja pääsin soittotunneillekin, viisi vuotta harjoittelin silloin. Halusin pienestä asti soittaa, sukuvika kaiketi. Olen saanut syntymälahjaksi taidon soittaa korvakuulolta, joten opettajan työssä se oli ihana apu. Säestys hoitui sormiin tai nuotteihin katsomatta. Mutta nyt pitäisi pakottaa itsensä soittelemaan, ettei sormet ihan kangistu! Puutarhatyön lomassa…Jos sitten vanhainkodissa muille soittelisin…
Mutta yritä vaan sinäkin ehtiä pianon ääreen, taito ruostuu yllättävän pian! Vai tuntuuko sinustakin joskus, että silloin talossa asuisikin heinäsirkka eikä ahkera muurahainen?
Hienoa tulevaisuuden ajattelua sinulla! Ei minusta tuntuisi heinäsirkalta, paremmin jotenkin hyväksyttävämmältä, sillä isä (muusikko) olisi aikoinaan toivonut minustakin soittajaa, mutta ei minun taidot siihen yltäneet. Pitää joskus kokeilla tuota hyvin viritettyä pianoa.
Minä kyllä tunsin itseni heinäsirkaksi silloin, kun täällä asuessamme soittelin poikkihuilua. Ostin nimittäin huilun ja opettelin soittamaan vasta yli nelikymppisenä, mutta Keuruulla se ei jotenkin enää tuntunut luontevalta. Myinkin soittimeni muutama vuosi sitten, sillä lapset eivät innostuneet siitä. Olin kuitenkin toteuttanut yhden oman haaveeni! Ja tuo vanhainkoti, kävin siellä usein soittelemassa asukkaille, kun tätini oli siellä hoidossa. Virsiä ja valsseja – toiveiden mukaan. Nyt kun tätiä ei enää ole, vierailutkin ovat jääneet. Pitäisi ja pitäisi…