Hiljentymistä

Syksyn ensimmäinen hallayö vei kukat haudoilta, oli aika käydä sielläkin syystöihin. Ikävöiden katselin isän muistokiven kullattuja päivänmääriä: kaksi vuotta sitten näihin aikoihin elo oli tuskaisen odottavaa: tiesi, mitä pian tapahtuu, pelkäsi sitä, mitä pian tapahtuu, odotti sitä, mitä pian tapahtuu. Rakkaan läheisen kärsimysten seuraaminen ja mukana eläminen – raskasta, mutta rikasta aikaa. ”Sinä iltana, kun syksy rapisteli puissa lehtiä tiputtaen ne maahan, sinä lähdit polulle, joka vei sinut ikuiseen lepoon…”

 Syysasterien vieressä pimeydessä lepattaa  illalla yksinäinen kynttilä. Koivu varistaa lehtiään nukkujalle peitoksi, punarinnan tuutulaulu kuuluu hentona lähipuusta.  Muistoista rakennettua siltaa pitkin voin kulkea polulleni milloin tahansa.

Advertisements
Kategoria(t): Surusydämellä Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

3 vastausta artikkeliin: Hiljentymistä

  1. Mk sanoo:

    Sinulla onkin varmaan paljon muistoja, sait pitää isäsi pitkään.
    Luopuminen ja hyvästijättö on silti aina vaikeaa.

    Mukavaa kun jätit kommentin, löysin blogisi.

  2. Lissu sanoo:

    Hyvin kaunis hauta. Kyyneleitä…

    • Lissu, kiitos…muistot ovat kauniita.
      Mk, juuri niin, sain pitää isän pitkään, mutta neljä sairauden vuotta olivat surullisia. Näin ei olisi tarvinnut käydä. Kirjoitinkin kesäkuussa tarinan ”isän muistolle” – Ikävä on vielä pinnassa, joten tunnen pienen häivähdyksen sinun mittaamattoman suuresta surustasi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s