Syksyn ensimmäinen hallayö vei kukat haudoilta, oli aika käydä sielläkin syystöihin. Ikävöiden katselin isän muistokiven kullattuja päivänmääriä: kaksi vuotta sitten näihin aikoihin elo oli tuskaisen odottavaa: tiesi, mitä pian tapahtuu, pelkäsi sitä, mitä pian tapahtuu, odotti sitä, mitä pian tapahtuu. Rakkaan läheisen kärsimysten seuraaminen ja mukana eläminen – raskasta, mutta rikasta aikaa. ”Sinä iltana, kun syksy rapisteli puissa lehtiä tiputtaen ne maahan, sinä lähdit polulle, joka vei sinut ikuiseen lepoon…”
Syysasterien vieressä pimeydessä lepattaa illalla yksinäinen kynttilä. Koivu varistaa lehtiään nukkujalle peitoksi, punarinnan tuutulaulu kuuluu hentona lähipuusta. Muistoista rakennettua siltaa pitkin voin kulkea polulleni milloin tahansa.
Riitan puutarha ja mummolan riepumatto 
Sinulla onkin varmaan paljon muistoja, sait pitää isäsi pitkään.
Luopuminen ja hyvästijättö on silti aina vaikeaa.
Mukavaa kun jätit kommentin, löysin blogisi.
Hyvin kaunis hauta. Kyyneleitä…
Lissu, kiitos…muistot ovat kauniita.
Mk, juuri niin, sain pitää isän pitkään, mutta neljä sairauden vuotta olivat surullisia. Näin ei olisi tarvinnut käydä. Kirjoitinkin kesäkuussa tarinan ”isän muistolle” – Ikävä on vielä pinnassa, joten tunnen pienen häivähdyksen sinun mittaamattoman suuresta surustasi.