Haikeita ajatuksia

Eilen oli miehen syntymäpäivä. Hän vietti sen taimikkoa raivaten, mutta illemmalla lähdimme paikalliseen Kiinalaiseen syömään – täytyyhän juhlapäivä jotenkin erottua muista päivistä. Mitenkä taas tulikin niin voimakkaasti mieleen sama ilta kahden vuoden takaa: Olisi pitänyt juhlia kuusikymppisiä, mutta isän sairauden vuoksi olimme kutsuneet jo pari viikkoa aiemmin muutaman ystävän iltakahville. Varmuuden vuoksi jo aiemmin, elo oli silloin papan syöpäsairauden vuoksi niin epävarmaa.  Aikaa kun ei ollut jäljellä enää paljoa. Varsinaisena syntymäpäiväiltana kävimme sitten noutamassa vain pizzat kotiin, mutta tulomatkalla mummo soitti, että pappa kaatui lattialle eikä pääse ylös, jalat eivät kanna. Niin se ilta sitten kului ambulanssissa ja sairaalassa. Ennen kymmentä tulimme kotiin ja lämmittäessämme pizzoja mikrossa totesimme, että oli se hyvä, että meillä ei nyt ole vieraita. Että osasimme ennakoida…että nyt oli aikaa vain tärkeimmälle. Neljän viikon kuluttua seisoimme sairaalassa papan vieressä lähdön hetkellä…                                     Sirkku on blogissaan viimeaikoina kirjoittanut samansuuntaisista asioista, eilen ajatukseni olivatkin hänen mukanaan – isän viimeisenä päivänä. Senja-mummo sanoi aina, että ihmistä ”riisutaan” ennen kuolemaa. Että hän heittää pois maalliset ”vaatteet”, elämän täällä kaikkine tärkeine tehtävineen ja toimineen, silloin olennaiselle on paremmin tilaa. Kun rakas ihminen lähtee riisuttuna tuskien ja voimien uupumisen jälkeen, ilo on jälkeenjäävillä päällimmäinen tunne. Kaipaukselle ja suurelle ikävälle emme kuitenkaan voi mitään  Se ei hellitä otettaan, minulla se on läsnä päivittäin. Kiinalaisessakin.

Kategoria(t): Sekalaista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

4 vastausta artikkeliin: Haikeita ajatuksia

  1. Sirkku sanoo:

    Katsellessani isäni kuihtunutta ruumista ajattelin, että tuo keho tuli isälle tarpeettomaksi!

    Kun olen saanut seurata kuoleman saapumisen noin läheltä, käsitykseni kuolemasta muuttui totaalisesti.
    Kuolema on vapauttava silta, ei enää suuri ja tuntematon.
    Ja oleellista on se, onko sillalle menijä valmistautunut ja valmis.

    • Sirkku, samalta tuntui minustakin kaksi vuotta sitten. Eräs ystäväni kertoi, että hän näki, kuinka puolisosta lähti ikään kuin valo tai jokin häivähdys kuoleman hetkellä. Itse en sellaista huomannut, mutta kuoleman näkeminen ei minua enää pelota.

  2. Millan sanoo:

    Minun äitini vietiin taas eilen ambulanssilla keskussairaalaan. Edellinen reissu oli kaksi viikkoa sitten. Itselläni on ajoittain samanlaisia kausia. Joillakin tämä kuolemiseen valmistautuminen kestää vuosia tai jopa vuosikymmeniä. Lopullisesta luopumisesta se tekee ehkä helpomman, mutta joskus tuntuu kuluttavalta, kun ei tiedä yrittäisikö olla elossa vai suosiolla päästää kaikesta irti ja istua arkkurahat kourassa sohvan reunalle odottamaan.

    • Niinpä niin, Millan. Kun edellinen sukupolvi läheltä alkaa vähentyä, huomaa omankin vanhenemisensa. Mutta eipä anneta helpolla periksi, ollaan vaan pirteitä mummoja lastenlapsille!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s