Sorsaidylli mökkirannassa

Toissakesänä Tarhiajärvessä asusteli melko kesy sorsaperhe. Oli mukavaa seurata suloisia pienokaisia ja niiden kärsivällistä emoa. Eräänä iltana koko joukko, äiti ja seitsemän lasta, pyrähti rantahiekalle. Emo tepasteli kuivalla maalla, poikaset opettelivat vesirajassa etsimään syötävää. Sitten lapsia alkoi yhtäkkiä väsyttää, mutta apu oli lähellä: Emo asettui siivet levällään hiekalle ja pikkuiset kipittivät yksi toisensa jälkeen siipien alle lämpimään. Paitsi yksi: se olikin aika villi ja yrittäväinen, eikä millään malttanut tulla huilailemaan. Ei sitä kuitenkaan komenneltu, kuten me ihmiset teemme lapsillemme, emo vain katseli rauhaisasti tapahtumia. Itse hain mökkiin viemäni kameran tässä vaiheessa takaisin, ja kun palasin, oli villi seitsemäskin etsimässä siipien suojaa. Se yritti joka suunnalta, mutta ei meinannut millään mahtua. Lopulta kaikki olivat kuitenkin turvassa. Hiivin kameroineni hitaasti lähemmäs, mutta noin parin metrin päähän päästyäni emo sylki ja sähisi niin ilkeästi minulle, että ymmärsin kirosanojen olevan kysymyksessä. Kuvaamiseni onnistui huonosti, (iltakin oli ehtinyt jo hämärtyä) mutta sainpa kuitenkin jonkinmoisen muiston tästä harvinaisesta hetkestä. Perhe lepäili parikymmentä minuuttia ja jatkoi sitten yhtäkkiä virkeänä matkaansa kaislikkoon.

Minä jäin miettimään luontoa ja eläinten elämää ja sitä, mitä tapahtuma taas minullekin opetti: Lapsia ei tarvitse neuvoa liikaa, heidän on annettava itse löytää omat ratkaisunsa. Osasinko itse olla vain rauhallinen sivustakatsoja ja puuttua tilanteeseen vasta silloin, kun apua todella tarvittiin? Sähisinkö vasta silloin, kun vaara oli todellinen vai komentelinko kaiken aikaa turhista niin, että koko neuvojen antamisen idea hävisi omaan tärkeyteensä? On niin hyvä, sinun ja minun, joskus rauhoittua ja vain kuunnella hiljaa omia ajatuksiaan.

Advertisement