Voi kuinka onnellinen olen pienestä Mikaelista! Olen usein sanonut, että tätä 
mummoiluvaihetta olen odottanut lähes 60 vuotta. Kun minun kastetilaisuudessa piti lukea rukouksesta teksti, jossa kiitettiin tästä pienestä lapsenlapsesta, niin pala nousi kurkkuun sitä lukiessa. Jokainen sana oli niin totta. Miten suloinen voi pieni vauva olla! Miten ihana tuoksu, miten pienet kädet. Miten täydellinen.
Kuudes sukupolvi pääsi keinuttelemaan vanhaan kehtoon! Taas muistuivat mieleen unohdetut tuutulaulut: Aa aa allin lasta… aa aa Heikki. Tai joku muu laulu. Lapsi nauttii kuulemastaan, ainakin siltä näyttää.
Pelkäsimme katti Konosen reaktiota uudesta tulokkaasta, mutta toistaiseksi mummolareissut ovat olleet ihan sopuisia siinäkin suhteessa. 16-vuotias kissavanhus vain sivuuttaa lattialla köllöttelevän naperon arvokkaasti, kuten kuuluukin.
Vauvojen hoitokin on muuttunut. Ennen pienet nukkuivat vatsallaan, nyt kyljellään. Kiinteä ruoka tulee kuvioihin myöhemmin. Rokotetaanko vai eikö rokoteta. Ihmetellään ulkona nukuttamista: koskahan sekin kielletään? Ihana uudistus on kuitenkin vauvauinti! Se on perheen yhteinen harrastus, josta kaikki nauttivat. Varmaan olisin omatkin vauvelit sinne aikoinaan vienyt, jos se olisi silloin ollut keksittynä…
Tämä mummovaihe on kuitenkin sitä ihan parasta. Hoitovastuu lapsesta on vanhemmilla, mutta minä saan täällä mummolassa ne kaikista parhaat palat: Kukapa voisi vastustaa raukeaa, juuri imetettyä, tuoksuvaa vauvaa olkapäällään? Röyh…Pieni ihmistaimi. Siis KIITOS tästä lapsesta! Ja tervetuloa lisääkin, jos on tullakseen!
Riitan puutarha ja mummolan riepumatto 