Kerroin aiemmin, että mummoni oli innokas kukkaihminen. Viileässä kamarissa kukki joka kevät myös ihana lehtikaktus, jota hän nimitti yönkuningattareksi. Mummon kuoltua toin tämän vanhan kasvin meille, (jälleen kerran) lasikuistille! Ja ihme: Seuraavana keväänä se kukki ylenpalttisesti. Kymmeniä kukkia. Se viihtyi selvästikin kuistilla, kesät ja talvet, omassa rauhassaan. Sitten, vajaan kymmenen vuoden kuluttua, mummon tyhjilleen jäänyt talo sai uutta eloa – sinne muutti lapsenlapsen perhe. Silloin otin pistokkaan itselleni tästä vanhasta kasvista ja vein alkuperäisen takaisin ”päivähoidostaan”. Pieni alkuni kiukutteli vuosia, mutta viime kesänä se sitten oli tullut mielestään sopivan ikäiseksi uuteen kukintaan. Vain kolme kukkaa, mutta kuitenkin kukkia! Se on todella tarkka kastelussa: Usein olen onnistunut saamaan nuppukatoa aikaan, tai ainakin luulen sen johtuvan kasteluvirheestä. Multaa en nyt ole vaihtanut useampaan vuoteen, kun sekin tuntui viivyttävän kukintaa.
Jännitysellä odotan taas toukokuuta: Tuleeko nuppuja ja kuinka monta? Teenkö jonkun virheen ja osa nupuista muuttuukin yllättäen vaaleanpunaisiksi lötköiksi? Seuraan päivittäin nuppujen pullistumista ja sitten, jonakin myöhäisiltana, aina yhtä yllättäen, koko taloon alkaa levitä ihmeellinen, trooppinen tuoksu. Se on ainoa yö, jolloin voimme ihailla sen hetkistä, kämmenen kokoista kukkaa – seuraavana iltana alkaa kuihtuminen. Mutta on se aina yhtä odotettua ja palkitsevaa!
Riitan puutarha ja mummolan riepumatto 
Vanha kukka kiukuttelee kanssa päästyään takaisin entiseen kotiinsa. Kukkiminen loppui siihen, ei tule edes nuppuja. Ihme kyllä olen saanut sen pidettyä kuitenkin hengissä 🙂 Hienoa, jos sinulla pistokas jatkaisi perinnettä, tullaan sitten kukkia ihailemaan…
Se varmaan kaipailee Senja-mummun vileää kamaria tai meidän viileää lasikuistia!