Talviaikaan

Mökkirannan talvea

Tänään olimme hiihtämässä mökkijärven jäällä. Siellä on yleensä aina kaupungin latukoneella ajettu latulenkki, niin nytkin. Mahtava keli ja onnistunut voitelu, josta taas kiitos miehelleni, itse en ymmärrä yhtikäs mitään voitelusta. Sen tajuan, että saattaisin olla kiinnostunut uusista, voitelematta luistavista suksista, ellei nämä entiset menopelit olisi vielä aivan hyvät…Mutta sehän olisi taasen aivan ala-arvoinen ehdotus henkilölle, joka OSAA voidella sukset! Mutta ei valituksia, olen tosiaan oikein tyytyväinen nykytilanteeseen. (Samoin kuin siihen, että minun tarvitsee panna vain nimikirjoitus veroilmoitukseen, on nimittäin silläkin alalla ekspertti omasta takaa).  Muistan varsin hyvin sen hiihtokerran, kun rakas puoliso hankki ensimmäiset ”uuden ajan” sukset. Ilman sen suurempia voiteluita hän vilahti peltoja pitkin rantaan – takaisin rämpiminen lipsuen ja luiskahdellen kesti sitten äärettömän kauan. Ja me anopin kanssa kurkimme nauraen ikkunasta – kamalaa! Siitä päivästä sitten alkoi voitelun ja erityisesti pitovoiteen käytön opettelu! Tuo tapaus on kuitenkin enää vain hauska muisto. Voitelu onnistuu täydellisesti nykyisin!

Vähemmän hauskat muistot minulla onkin sitten  kouluaikojen liikuntatuntien hiihdoista. Ekaluokalla hiihtokilpailussa isä kyllä hankasi kynttilää aamulla lypsyn jälkeen puusuksieni pohjaan, mutta viimeiseksi jäin. Tämä kurja kohtalo jatkui koko kouluajan pakollisissa hiihtokilpailuissa – aina hännillä, joskus sentään toiseksi viimeinen…(taisi silloin johtua siitä, että luokalle tuli tyttö, jolla oli sydänvika). Lukiossa kerran kävi niin, että 10 km hiihtolenkillä uusi, innokas opettaja päätti hiihtää viimeisenä. Sehän oli ihan kamalaa ja ennenkuulumatonta. Minä kaverini kanssa hiihdin niin lujaa kuin pääsin tämän ”hirmun” edellä. Olimme aivan poikki ja hikiset nimenkirjoituspaikalla lenkin puolivälissä, jolloin ope pyyhkäisi ohi ja tiuskaisi. ”Olen aivan jäässä. Kuinka joku voi hiihtää noin hiljaa!” Olisikohan syy silloin  ollut vauhdinjaossa vai voitelussa, tai syyttäisinkö reilusti vaan huonoa kuntoa…  No, ei tämä opettaja kuitenkaan onnistunut sammuttamaan hiihtoharrastustani! Sen sijaan sain arvokasta oppia siitä, miten ei koskaan saa kohdella oppilaita. Jos (harvoin) järjestin päiväkodissa tai ala-asteella leikkimielisiä hiihtokilpailuja, KAIKKI saivat aina palkinnot. Tapahtumasta yritettiin tehdä niin hauska, että kenellekään ei tulisi paha mieli kaatumisista tai muista ongelmista. Ja jos ryhmä jumppatunnilla piti jakaa kahteen joukkueeseen, sitä ei tehty niin, että kaksi johtajaa valitsi kaikki joukkueidensa jäsenet. Oli liian hyvässä muistissa se, miltä tuntui seisoa viimeisten, siis HUONOIMPIEN, joukossa!

Iloisia hiihtolenkkejä kaikille, nauttikaa aurinkoisista keväthangista!
Kategoria(t): Sekalaista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

2 vastausta artikkeliin: Talviaikaan

  1. Susinoita sanoo:

    Kuin minun suustani tuo koulun hiihtojuttu. Paitsi että vihaan vieläkin hiiihtämistä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s