Sukuvika?

Tässä blogia aloitellessa tulee mietittyä kaikenlaista menneiltä ajoilta. Kuten esimerkisi sitä, mistä tämä kukkakiinnostus voisi johtua. Olisikohan se niin, että se on sukuvika? Jo vuosisadan vaihteessa elänyt esimummo oli kuulemma innostunut kasveista. Jostakin kätköistä tuli vuosia sitten vastaan siemenluettelo, joka taisi olla hänen perujaan. Ja sen tiedän, että oma mummoni oli mahtava viherpeukalo. Vuoden 1969 Kotilieden maaliskuun numerossa oli lukijakirjoitus, jossa ihasteltiin mummon ikkunoita näin: ”Tehdessämme mummulamatkoja Hämeestä Keski-Suomeen ajamme Multialle päin punaisen, pohjalaistyylisen talon ohi, joka on todellinen idylli. Niiden 10 vuoden aikana, jolloin olemme siitä ohi ajaneet, ei vielä ole ollut sellaista kertaa, ettei tässä talossa ikkunoilla olisi ollut KUKKIVIA  kukkia. On korkea aika kiittää niitä ihmisiä, ehkäpä emäntää, jotka tällä työllänsä ovat ilahduttaneet useampaa ihmistä, kuin ovat tulleet ajatelleeksikaan. Miksi en itse järjestä samaa iloa kotiini? Se ei ole minulla sormissa. Onni ja elämänrikkaus, että meitä on monenlaisia eikä tärkeää ole se, miten teemme lähimmäisellemme hyvän mielen – kunhan sen teemme. Siksi kaikille näille kukkienhoitajalle meiltä, jotka osaamme vain ihailla niitä, japanilainen runo:  Älä paarmaa lyö, tervehtimään kukkia sekin tullut on.”

Näin siis Senja-mummon kukista 50 vuotta sitten. Minulla eivät sisäkasvit enää viihdy ja syy on uudenaikaisissa ikkunoissa. Selektiivilasi ei anna tarpeeksi tärkeitä säteitä läpi. Ja toisaalta olen vähän kyllästynytkin viherkasveihin, onhan talvikausi muutenkin meikäläiselle paremmin loma-aikaa. Ehtii vaikka blogia kirjoitella! Niin, ja tehdä käsitöitä, josta ehkä joskus vielä lisää näilläkin sivuilla.

Vielä niistä mummon kukista:  Kun 70-luvun alussa perustimme kotia, halusi hän antaa meille viherkasvejaan. Muistan aina yhden hupaisan tapauksen: Sohvan nurkka oli mielestäni juuri se paikka, mihin piti vihreää sijoittaa. Huolimatta siitä, että vieressä ei ollut ikkunaa ja lähin sellainenkin oli pohjoisen parvekkeelle. No eihän ne kasvit siinä viihtyneet! Kun mummo sitten tuli kylään, hän surukseen huomasi tilanteen. Yksi kasveista, Mooseksen laintauluksi kutsuttu, oli erityisen surkeassa kunnossa. Siitä tuuheasta, upealehtisestä yksilöstä oli jäljellä yksi, vajaan neliösentin kokoinen lehdentynkä. Mummo otti kasvin takaisin hoitoonsa ja arvata saattaa, kuinka se siitä jälleen virkosi kuin taikavoimasta. No, myöhemmin minullekin on selvinnyt, että kasveilla on vaatimuksensa, enkä minä niitä voi omilla mieltymyksilläni muuttaa. Eli kantapään kautta viherpeukaloksi…Aspidistra eli tuonenkielo on se vähimpään valoon tyytyvä viherkasvi, mikä tässä  muillekin tiedoksi!!!

Mutta täytyy vielä lopuksi liittää mukaan yksi kuva, jossa oleva kasvi on ihan oma kasvattamani. Nimeä en tiedä, kun sain siemenen tädiltäni ulkomaantuliaisiksi. Enää minulla ei tätäkään ole, mutta se taitaa olla vielä suht hyvissä voimissa poikamme huushollissa. Itse koin sen kasvaneen liian isoksi ja varsinkin joulun aikaan se oli tiellä, kun kuusi piti siirtää sen tilalle! Aikoinaan ihmettelin, kun mummo halusi päästä eroon isoista kasveistaan. Hän sanoi nauttivansa enemmänkin kukkien kasvattamisesta kuin isojen yksilöiden hoidosta. Kentianpalmu vei silloin puoli huonetta, mutta seurakuntakeskuksen nurkassa se myöhemmin oli upea – niin kauan kuin pysyi hengissä…

Kategoria(t): Sekalaista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s