Minun juureni

Nyt olen siinä iässä, että saatan rauhassa tarkastella menneitä vuosikymmeniä. Sainko aikaan mitään tärkeää? Sellaista, mistä voisin iloita sitten joskus keinutuolissa, sellaista, mitä voisin muistella sydän täynnä kiitollisuutta ja hiukkasen ylpeyttäkin?

Olen syntynyt tähän maisemaan, tämän paikkakunnan, Keuruun,  lapseksi. Maalla eläjäksi. Peltojen keväinen mullan tuoksu pysyy sisälläni ikuisesti. Rakastan lintujen laulua, kasvimaata, kukkia. Olen itsekin kuin kasvi, joka nuorena revittiin irti juurineen ja siirrettiin ensin Jyväskylään ja sitten kauemmas, Kangasalle. Opiskelu ja työ veivät mennessään. Monia rakkaita muistoja ja ystäviä jäi noilta ajoilta, mutta juurtua en voinut. Esikoisen kevätjuhlassa laulettiin hämäläisten laulu  keskisuomen kotiseutulaulun sijaan – hämmentävää. Sanoin silloin miehelleni, että jos sen elonvaiheen aikana kuolen, yrittäisi saada minut lapsuusmaisemien multaan…

Nyt on kulunut 21 vuotta tuosta juurettomasta ajasta. Monien onnellisten ja onnettomienkin yhteensattumien summana saimme palata takaisin synnyinmaisemiini, lapsuuskodin viereen.  Muistan aina, kuinka muuttoauton edellä ajaessamme tulimme kylän pääkadulle – sydämeni pakahtui riemusta. Olisin halunnut huutaa niin, että kaikki sen kuulisivat: Näettekö, minä SAAN palata KOTIIN!

Kuinka onnellinen olinkaan, kun tytär aloitti ekaluokkansa samassa luokkahuoneessa kuin minä aikoinaan! Ja kevätjuhlissa laulettiin vihdoin se oikea kotiseutulaulukin. Me aikuiset aloimme juurtua heti, mutta entä lapset? Nythän olimme irrottaneet heidät heidän hentoisilta, omilta juuriltaan. Tuo pelko meni kuitenkin pian ohi, kun näimme, miten onnellisena 11-vuotias poikamme puuhaili papan kanssa. Hän valitsi huoneekseen sen, mistä näki suoraan mummolaan: ”Että varmasti huomaan, jos pappa lähtee jonnekin traktorilla!” Ja koska omiin, rakkaisiin lapsuusmuistoihini kuului kanojen kaakatus, saimme siirrettyä tuon muiston myös lapsille neljän kanan ja kukon avulla. Niin, ja kananpoikien!

Nyt huhuilemme puolison kanssa toisiamme hiljentyneessä talossa. Rakas isäni, lasten pappa, on poissa, vain mummo on jäljellä. Vuodet ovat kuluneet liian nopeasti. Odotamme niitä viikonloppuja, jolloin nuoremme ja pieni Mikael ehtivät luokseme. Ilon aihe onkin se, että he tulevat tänne mielellään, sekä auttaakseen, että lomalle. Olen siis sittenkin saanut aikaan jotakin, josta voin iloita: myös lapset juurtuivat  tänne. Elämä heittelee heitä eri paikkoihin, mutta kun on  kerran saanut voimakkaat juuret syvälle multaan, tuulet eivät pääse niitä irti repimään. Se on hyvä alku ihmiselämällekin. Siitä voin olla kiitollinen (ja hiukkasen ylpeäkin…)

Kategoria(t): Maisema, Sekalaista Avainsana(t): , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

2 vastausta artikkeliin: Minun juureni

  1. Ihana kirjoitus! Minulla ei ole noin voimakkaita juuria missään, mutta toivon että ne kasvaisivat tänne nykyiseen asuinpaikkaamme, varsinkin lapsilleni.

    • Maria! Nykyisin elämä on usein niin menevää ja kiireistä, että vahvoja juuria ei siksi voi syntyä. Työn perässä muuttamiset – lapsillekin varmaan kauhistus! Mutta tämä on vaan hyväksyttävä. Toivottavasti saatte asua nykyisellä paikkakunnalla pitkään, silloin ne juuret voivat kasvaakin! Hyvää jatkoa toivottelee Riitta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s