Tänään on lokakuun 18. päivä. Se oli surullinen päivä kaksi vuotta sitten ja hyvin surullinen päivä myös viisi vuotta sitten. Usein on tullut mieleen, että mitähän isä sanoisi johonkin asiaan, että voisinpa kysyä neuvoa. Tai äiti, joka varsinkin loppuaikoina eli vahvasti sotavuosia ja lotta-aikaa – kuinka peloissaan hän olisikaan nyt, kun maailma on jälleen epävarmassa tilassa. Mutta he molemmat ovat nyt poissa, meidän ulottumattomissamme. Suruharso peitteli vuosia sitten peltomaisemat – nyt jäljellä ovat muistot, joissa tunnemme heidän läsnäolonsa.
Muistan isän omenoita keräämässä ja äidin katselemassa keittiön ikkunasta meidän pihallemme. Muistan äidin ilon ensimmäisestä lapsenlapsenlapsesta. Muita hän ei ehtinyt näkemään, eikä isä edes häntäkään. Mutta näin heidän elämänsä oli määrätty kulkemaan.
Rakkaat terveiset kummallekin. Ja kiitos kaikesta.
Riitan puutarha ja mummolan riepumatto 